Laatudekkareita


Marko Kilpi: Kadotetut (2009), n. 400 s.

Kotimaisen dekkarikirjallisuuden ehdotonta kärkeä, jonka lähtökohtiin voit tutustua esimerkiksi  täältä.











Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty (2016), n. 400 s.

Maahanmuuttoviraston johtaja löydetään kuolleena ja näyttää, että murhaaja saattaa olla lapsi. Myöhemmin uhreja tulee lisää, ja meri ja saaristo alkavat paljastaa synkeitä salaisuuksia. Teoksen päähenkilö, syyttäjä Jana Berzelius, huomaa, että hänen on selvitettävä juttu, jotta hänen oma pelon täyttämä menneisyytensä ei tulisi esille. Dekkariin on tarttunut hyvin laaja lukijakunta.








Erik Axl Sund: Varistyttö (2014), n. 400 s.

Ihmismielen pohjamutiin sukeltavan dekkaritrilogian aloitusosa on äärimmäisen koukuttava. Ei sovellu herkälle lukijalle. (saatavissa opelta) Mikäli haluat tarinalle jatkoa, myös jatko-osat ovat saatavissa opelta. Teos on ollut opiskelijoiden keskuudessa paljon valittu ja tykätty.









Henning Mankell: Askeleen jäljessä (1997), n. 600 s.

Kurt Wallanderin tutkimuksia. Kolme nuorta on tapettu raa'asti metsässä, haudattu ja kaivettu sitten ylös, kuin uudelleen esille. Romaani kuuluu Wallander -sarjan koukuttavimpaan parhaimmistoon.









Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää - Väkivallan virkamies (1976), n. 240 sivua

Joensuun esikoisromaani, joka aloitti laajan suosion saavuttaneen Harjunpää -dekkarisarjan. Kirjailija on itse toiminut poliisilaitoksen väkivaltatapauksia tutkivassa osastossa, joten kuvaus on varsin realistista. Realistinen on tutkittava rikoskin: alkoholisti on puukotettu juopottelukämpässä. Oman lisämausteensa tekstiin tuo 1970-luvun suomalaisen yhteiskunnan kuvaus. Moni arkinen asia on nykylukijalle vieras.






Patricia Cornwell: Post Mortem (1990), n.350 sivua

Teos aloittaa laajan kuolinsyytutkija Kay Scarpettan tapauksista kertovan sarjan. Cornwell on julkaissut runsaasti rikosromaaneja eivätkä kaikki ole erityisen laadukkaita, mutta Post Mortem sopii myös vaativammalle dekkarin ystävälle. Koska näkökulma on kuolinsyytutkijan, lukijan on varauduttava inhorealistisiin yksityiskohtiin.








 Åsa Larsson: Aurinkomyrsky (2003), n. 300  sivua

Kirja on palkittu Ruotsin parhaana esikoisdekkarina vuonna 2003, ja se oli valtaista myyntimenestys. Romaani aloittaa tavallista laadukkaamman dekkarisarjan, jossa tukholmalainen naisjuristi tempautuu mukaan rikosten selvittelyyn revontulien loimotuksessa Kiirunassa. Kirkon alttarikäytävällä makaa murhattuna karismaattinen lahkojohtaja, joka sattuu olemaan päähenkilön lapsuudenystävä. Ope luki tämän aloitusosan jälkeen kaikki sarjan muutkin osat lähes yhteen menoon.






Gillian Flynn: Teräviä esineitä (2015), n. 320 sivua

Teos herätti ilmestyessään kohua, sillä se on erinomaisen synkeä ja järkyttävä. Päähenkilö palaa kotikaupunkiinsa tutkimaan nuorten tyttöjen murhia ja samalla hän joutuu jälleen keskelle lapsuudenperheensä monin tavoin sairasta ilmapiiriä. Jotakin teoksen luonteesta kertoo esimerkiksi se, että päähenkilö joutuu käyttämään peittäviä vaatteita, koska hän on viillellyt kehonsa kauttaaltaan täyteen outoja sanoja. Suomennos on vähän kehno, mutta tämä häirinnee vain pedanttia lukijaa.






Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (1901-1902), n. 160 sivua painoksesta riippuen.

Vuonna 1983 julkaistun suomennoksen takakannesta: Englantilainen nummimaisena ja sen laidoilla vanhoja aateliskartanoita: siinä näyttämö, jolla Sherlock Holmes ystävänsä tohtori Watsonin kanssa selvittää vanhan suvun kirouksen arvoitusta. Jo alkusivuilla ilmestyy näköpiiriin salaperäinen Baskervillen koira, jonka selkäpiitä karmivat huudot ja isokokoiset jalanjäljet ovat pelästyttäneet ympäristön asukkaat. Baskervillen suvun päämies kuolee ja kartanoon muuttaa uusi perijä, jota Sherlock Holmes ja tohtori Watson ryhtyvät suojelemaan. Ehdoton dekkariklassikko.




Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet (2010), n. 340 sivua

Dekkarissa tarkastellaan monikulttuurisen Suomen ongelmakohtia ruohonjuuritasolla. Tarina on yksinkertaisuudestaan huolimatta ihmeellisen mukaansatempaava, ja vaikka murhaaja paljastuu lähes heti, kokonaiskuvio osoittautuukin yllätyksellisemmäksi.








Alan Bradley: Piiraan maku makea (2014), n. 300 s.

Dekkarissa eletään 1950 -luvun englantilaisessa pikkukylässä, jossa erittäin älykäs ja pikkuvanha 11 -vuotias tyttö päättää ratkaista murhan. Teos toimii pitkälti sen ansiosta, että se on erilainen: päähenkilö on kaikkine epäuskottavuuksineenkin kiehtova, ja romaanin sävy on pikemminkin ilkikurinen kuin synkkä. Teos soveltuu heille, joita miellyttää Agatha Christie -tyylinen dekkarikerronta, jossa ei mässäillä väkivallalla eikä nosteta esille yhteiskunnan epäkohtia. Olennaista on liidellä juonenkäänteestä toiseen ja arvuutella tapahtumien kulkua. Dekkarissa viehättävää on myös se, että romaani naureskelee Christie -perinteelle hyväntahtoisesti.