Vaikuttamaan pyrkivää kaunokirjallisuutta

Päihteiden käyttö

 

Alex Schulman: Unohda minut (2017), n. 280 s.

Omaelämäkerrallisessa romaanissa kirjailija kertoo, miltä tuntuu elää kodissa, jossa äidin alkoholiongelma varjostaa arkea. Lapsuuden huoli  painaa vielä aikuisenakin, epämääräisenä ahdistuksena. Onko sovituksen mahdollisuutta olemassa ja voiko äiti olla taas osa perhettä? Teos on ollut suuri myyntimenestys Ruotsissa. Kokonaisuus on helppolukuinen ja soveltuu näin myös heille, jotka eivät ole lukeneet paljon.







Kalle Lähde: Happotesti  (2016), n. 270 s. 

Kirjailija on raitistunut alkoholisti, joka kertoo juopon itsepetoksen värittämästä elämästi samaan aikaan hauskasti ja synkeästi. Työ menee, vaimo raivoaa ja krapulat ovat pelottavia, mutta aina on syytä juoda pari tuoppia lisää. Teos soveltuu lukijalle, joka on kiinnostunut totaalisen juopon arjen pienistä yksityiskohdista.








Kate Holden: Enkelivaihde (2007), n. 250 s.

Omaelämäkerrallinen kuvaus hyvän perheen tytöstä, joka alkaa kuin vahingossa käyttää heroiinia. Lopulta addiktio johtaa siihen, että tyttö hankkii rahansa prostituoituna ilotalossa. Kate on kuitenkin vahvempi kuin lukija uskoisi: hän on päättänyt nousta takaisin normaaliin elämään.









Susanna Alakoski: Sikalat (2006), n. 280 s.

Palkitussa romaanissa pienen Leenan perhe on muuttanut 1970- luvulla Ruotsiin paremman elämän toivossa. Hieno kerrostaloasunto tekee aluksi vaikutuksen, mutta kouluttamattomia vanhempia vaivaa jatkuva köyhyys. Vääjäämättömästi kuvaan astuu alkoholi. Romaani on lapsen näkökulmasta kirjoitettu kuvaus alkoholistiperheen arjesta. Vaikka teemat ovat lohduttomia, on Leenan maailmassa myös leikkiä ja naurua, ystäviä, valoa ja toivoa.








Bill Clegg: Nuoren addiktin omakuva (2010), n. 250 s.

Omaelämäkerrallisessa teoksessa nuori kustannustoimittaja ajautuu hallitsemattomaan crack -kierteeseen, jonka seurauksena ura ja parisuhde ovat vaarassa. Teos sisältää varsin yksityiskohtaista huumeiden käytön kuvausta. Nopealukuinen, sillä koostuu lyhyistä, sirpaleisista luvuista.








Marko Kilpi: Elävien kirjoihin (2011)

Pike on tullut tunnetuksi räävittömänä narkkarikuningattarena, joka hallitsee tilanteen kuin tilanteen ja pyörittää suvereenisti rikolliskuvioita. Piken elämä on kuitenkin muuttunut: hän on saanut vankilassa lapsen ja haluaa nyt elää normaalia arkea tavallisena huolehtivana äitinä.Vanha jengi ei kuitenkaan suostu päästämään Pikestä niin vain irti. Sadistinen rikollispomo Lalli haluaa entisen tyttöystävänsä takaisin. Lajityypiltään teos on dekkari. N. 500 sivua.







Kurkistuksia vieraisiin kulttuureihin



Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa (2007), n. 400 s. 

Tarina kahden naisen ystävyydestä sotien haavoittamassa Afganistanissa. Teoksessa käsitellään esimerkiksi sodan vaikutusta yhteisöön, naisen heikkoa asemaa ja perheväkivaltaa. Romaani on mukaansatempaava ja helppolukuinen. Vaikka teoksen teemat ovat raskaita, pilkahtelee sivuilla myös valoa ja naurua.









NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (2013), n. 300 s.

Kulta-niminen tyttö asuu Zimbabwessa, slummiolosuhteissa. Vaikuttavassa romaanissa kuvataan lapsen silmin, miten slummielämästäkin löytyy riemua ja yllätyksiä. Kullalle elämällä on varalla erityisen suuri yllätys, sillä hän pääsee muuttamaan Yhdysvaltoihin. Kaksi täysin erilaista todellisuutta törmäävät toisiinsa.







Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja (2017), n. 260 s.

Romaani, joka kertoo, kuinka natsit vyöryivät Puolaan ja muuttivat tavallisen ihmisen arjen. Kaukonen ripottelee teokseensa slaavilaista mystiikkaa ja huumoriakin, mutta kokonaisuus on lohduton: lähes jokaisella hahmolla näyttää olevan edessään vain kuolema. Romaanissa ei ole selkeää juonikaavaa vaan kerronta koostuu välähdyksistä Lumikadun asukkaiden arjesta. Kertoja on salaperäinen hahmo, suojelija, jonka on tarkoitus pelastaa Lumikadun asukkaat, varsinkin lapset.







Roman Sentsin: Jeltysevit, erään perheen rappio (2015), n. 300 s.

Nykyistä Venäjää kuvaava teos kertoo heistä, jotka eivät osanneet ottaa iloa irti kommunismin luhistumisesta. Tavallisen virkamiesperheen isä irtisanotaan töistä, ja perhe joutuu muuttamaan maaseudulle nöyryyttäviin oloihin. Vähitellen toivottomuus ottaa valtaansa koko perheen, selviämisyritykset alkavat tuntua liian vaivalloisilta ja edessä on alamäki. Teos on synkästä aiheestaan huolimatta myös humoristinen ja viihdyttävä.








Elämää keskitysleirillä


Tadeusz Borowski: Kotimme Auschwitz (2005, julkaistu alunperin laajempana proosakokoelmana vuonna 1946), n. 200 s. 

Ope on synkän kirjallisuuden ystävä, mutta tämä on ollut ensimmäinen tapaus, jota en ole pystynyt lukemaan loppuun. Kyseessä on 12 novellia sisältävä kokoelma, jossa Auschwitzin keskitysleirillä hengissä selvinnyt kirjoittaja kertoo todellisesta arjestaan leirillä. Kirjailija ei päässyt yli kokemastaan vaan tappoi itsensä 28 -vuotiaana, vain neljä päivää lapsensa syntymän jälkeen.







Slavenca Draculic: Aivan kuin minua ei olisi  (2000), 254 sivua

"S:n tarina Balkanin sodan vankileiriltä antaa kielen sotien nimettomien naisten kokemuksille, ihmisarvon riistolle ja ruumiin häpäisylle. Mutta mistä uneksii lapsi, joka hamuaa maitoa S.:n rinnoilta? Vain S. voi päättää määräävätkö senkin kohtalon isien julmuudet. S. synnyttää tukholmalaisessa sairaalassa pojan, jonka isä voi olla kuka tahansa bosnialaisen vankileirin serbisotilaista. S. toivoo, että lapsen mukana hänen ruumiistaan ja elämästään poistuisi menneisyys, vuoden 1992 kesä." Tekstin lähde.








Imre Kertesz: Kohtalottomuus (1975), n.200 sivua painoksesta riippuen

Kirjailija on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon osin tämän teoksen ansioista. Romaanissa kuvataan 15 -vuotiasta juutalaispoikaa, joka temmataan kesken työmatkan keskitysleirille. Poika kuvaa leirin oloja kuin ne eivät todella satuttaisi häntä, kylmänä tarkkailijana. Se, johon sattuu, on lukija.









Maria Angels Anglada: Auschwitzin viulu (2018), n. 145 s.

Saksa 1944. Puolalainen viuluntekijä Daniel on puusepän taitojensa vuoksi keskitysleirillä paremmassa asemassa kuin moni muu, vaikkei hänenkään tilanteessaan ole kehumista. Sattuman kautta Daniel määrätään rakentamaan viulu korkea-arvoiselle natsiupseerille. Palkkiona on hänen henkensä, epäonnistumisesta olisi seurauksena kuolema.

Auschwitzin viulu on enemmän kuin pelkkä romaani: se on unohtumaton tarina miehestä, joka kieltäytyi luopumasta toivostaan historian suurimman julmuuden edessä. Kirja julkaistiin alun perin vuonna 1994, mutta on uudelleenjulkaisun jälkeen noussut viime vuosina suureksi kansainväliseksi menestykseksi. (Edeltävän tekstin lähde.) Nopealukuinen ja koskettava pienoisromaani.




Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa (2017), 210 s.

Älä astu sieluuni kengät jalassa oli ilmestyessään Ranskassa vuoden 2013 kirjallinen sensaatio. Toisen maailmansodan vuosiin sijoittuva romaniperheen keskitysleiritarina muistuttaa meitä lähimenneisyytemme kauhuista. Se kertoo vangitsevan tarinansa näkökulmasta, josta tätä traagista ajanjaksoa ei juurikaan ole kuvattu. Tekstin lähde.








Dystopioita



Arto Salminen: Paskateoria (2001), n. 150 sivua

Salminen kuvaa romaanissaan kaunistelemattomaan tyyliin syrjäytyneitä ihmisiä, raakaa viihdebinestä ja ihmisten yleistä törttöyttä. Pikimustalla huumorilla kuorrutettu romaani on helppolukuinen ja sopii niille, jotka eivät piittaa ylevästä romantisoinnista. Alkujaan kirjailijan oli tarkoitus tehdä 2000 -luvun versio vuoden 1918 tapahtumista, mutta tämä osoittautui "paskateoriaksi" - siitä teoksen nimi.







Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012), n. 250 s.

Uskottavassa dystopiassa maailman vesivarat ovat vähissä, ihmiskunta käy laajalle levinnyttä sotaa ja veden liikakäyttäjiä rangaistaan kuolemalla. Nuori nainen valmistautuu kaaoksen keskellä jatkamaan ikivanhoja perinteitä teemestarina. Pian hän on ystävineen kuolemanvaarassa. Romaanin kerronta on realistista ja kiihkoilematonta, ja kokonaisuus on koskettava. Teos on ollut opiskelijoiden keskuudessa tykätty ja paljon valittu, vaikka romaanin lähtökohtia onkin aluksi pidetty tylsinä.






Jose Saramago: Kertomus sokeudesta (1995), n. 370 s.

Nobel-kirjailijan maailmanlaajuisesti luettu ja kehuttu mestariteos. Eräänä päivänä ihmisiä alkaa sokeutua. Heidän silmissään ei ole mitään vikaa, mutta he näkevät vain valkoista. Sokeutuneet suljetaan epäinhimillisiin oloihin vanhan mielisairaalan tiloihin, ja pian ihmisjoukon keskellä vahvimmat ottavat vallan. Teos on raaka mutta ei toivoa vailla.










Cormac McCarthy: Tie (2006), n. 250 sivua.

Isä ja poika vaeltavat tuhkaksi muuttuneen maailman läpi kohti epävarmaa tulevaisuutta. Osa ihmisistä on onnistunut säilyttämään inhimillisyytensä äärimmäisissä oloissakin, mutta osa turvautuu esimerkiksi kannibalismiin. Romaanissa ei tapahdu paljon, mutta teoksen tunnelma on ainutlaatuinen.








George Orwell: Vuonna 1984 (1949), n. 370 sivua

Dystopiakirjallisuuden ohittamaton klassikko. Kuvaus totalitaristisesta yhteiskunnasta, jossa "isoveli valvoo" ja koneistoa vastaan käyvä yksilö rusentuu rumasti. 










George Orwell: Eläinten vallankumous (1969), n. 120 sivua

Orwell kuvaa purevan ivallisessa ja hauskassa teoksessaan vertauskuvallisesti Neuvostoliiton tapahtumia ja sitä, mikä kommunistisessa unelmavaltiossa meni pieleen. Eläimet ottavat maatilalla vallan ja päättävä, että jokainen maatilan eläin on tasavertainen. Sitten idea lähtee koomiseen luisuun. 









Margaret Atwood: Orjattaresi 1986, n.400 s. painoksesta riippuen 

Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa raadollisessa dystopiassa Yhdysvaltojen alueella toimii totalitäärinen valtio, joka tulkitsee Raamattua hyvin kirjaimellisesti. Toisinajattelijoita rangaistaan kuolemalla, ja erityisesti naiset ovat huonossa asemassa - "orjattarien" on suostuttava raiskauksiin ja "epänaiset" on karkotettu elinkelvottomille alueille. Onko toivoa paremmasta?









Psyykkiset ongelmat


Anna-Leena Härkönen: Loppuun käsitelty (2005), n. 220 sivua 

Kirjailija kertoo koskettavasti siskonsa itsemurhasta ja tunteista, jotka itsemurhan tehneen läheinen joutuu käymään läpi. Löydät perusteellisemman kuvauksen teoksen sisällöstä täältä. Romaani soveltuu kokemattomammallekin lukijalle.









Veikko Huovinen: Pojan kuolema (2007), 115 s.

Kirjailijan poika teki itsemurhan hukuttautumalla, ja Huovinen purki surunsa romaaniin. Omaelämäkerrallisessa teoksessa seurataan pojan elämän hidasta raunioitumista ja voimattomien läheisten tuskaa.








Maria Peura: On rakkautes ääretön (2001), n. 220 s.

Peura käsittelee romaanissaan vaikuttavasti hyvin vaikeita aiheita: insestiä ja pedofiliaa. Pieni tyttö joutuu ukkinsa hyväksikäytön uhriksi, mutta romaani ei ole ainoastaan synkkä: tyttä selviää, rinnastaa itsensä pimeässä hohtavaan auringonkukkaan.









Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone (2010) 

Joensuun Harjunpää-dekkarit edustavat kotimaisen dekkarikirjallisuuden parhaimmistoa esimerkiksi hienovireisen ihmiskuvauksensa takia. Tämä romaani sopii ihmisten välisen synkeän vallankäytön ja väkivallan seurausten kuvauksen ystäville. Juoni kiertyy tietysti murhan selvittämisen ympärille, mutta mukana on myös kiinnostavaa kuvausta arjesta otteensa menettäineiden ihmisten todellisuudesta. 







Essi Kummu: Mania (2006), 220 s.

Nuori tietokonepeleistä riippuvainen nainen menettää otteensa arjesta ja ampuu kolme ihmistä. Kirjalla pohjautuu löyhästi tositapahtumiin. Lisätietoa löydät esimerkiksi täältä.











Markku Pääskynen: Vihan päivä (2006), n. 120 s. painoksesta riippuen

Perhesurmaan päätyvä äiti pohtii, muistelee, tuntee ja kokee. Lopulta hän valitsee oman tiensä. Hienovireinen, herkkä ja kriitikoidenkin kehuma romaani.









Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman (2005), n. 160 sivua painoksesta riippuen 

Romaanin takakannesta: "Helsinki, kevät 2003. Anna haluaa vietää päivän kirjan kanssa mutta joutuukin tapaamaan veljeään mielisairaalaan. Matkalla sairaalaan hän käy läpi oman perheensä ja Yhdysvalloista Suomeen muuttaneen poikäystävänsa lanin perheen historiaa. Lähihistorian varjot, edellisten sukupolvien kokemat sodat ja mielen sairaudet ovat kärjistyneet muuatamaa vikkoa aikaisemmin, Irakin sodan vastaissessa mielenosoitukessa tavalla, jota Anna ei voi antaa itselleen anteeksi. Että hän muistaisi saman on vahvasti omaan aikaamme kiinnittyvä yhden päivän romaani. Teos kuvaa, miten ihmiset kantavat mukaan edellisten sukupolvien kokemuksia, miten herkästi ihmisen mieli särkyy ja miten mahdotonta on kantaa toisen ihmisen kärsimystä." Nopealukuinen joskin raskaita teemoja käsittelevä teos.




Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa (2013), n. 320 s.

Hieno, kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin perustuva romaani. Lucille on poikkeuksellisen kaunis nainen, joka saa kärsiä kauneudestaan. Hän saa kaksi lasta, ja elämässä on jännittäviä vuosia, kunnes Lucile romahtaa psykoosiin. Romaani on oivallinen kuvaus myös itse romaanin kirjoittamisen prosessista ja faktan ja fiktion suhteesta.











Naisen asema


Herbjorg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos (2008), n. 400 s.

Dorte on 15 -vuotias köyhissä oloissa kasvanut liettualaistyttö, joka tarttuu naiivisti hyvältä vaikuttavaan työtarjoukseen. Dortesta tulee julman ihmiskaupan uhri: hän päätyy Norjaan seksiorjaksi. Dorten arkea kuvataan suoraan ja karusti, joten romaania ei voi suositella herkälle lukijalle. Teos on kuitenkin tyylinsä puolesta helppolukuinen eikä myöskään täysin toivoa vailla.








Anna Quindlen: Mustelmilla (1999), n. 340 s.

Helppolukuinen teos kuvaa vaikuttavasti parisuhdeväkivaltaa. Pitkän avioliiton jälkeen pahoinpidelty nainen onnistuu pakenemaan lapsensa kanssa, ja elämä näyttää tasaantuvan hetkeksi. Sitten pelko hiipii jälleen pienen perheen elämään...










Elina Tiilikka: Punainen mekko (2010), n. 300 s.

Teos on romaani, joka ammentaa vahvasti tekijänsä omakohtaisista kokemuksista. Noora on käynyt lukion, mutta pelkällä lukiokoulutuksella hän saa töitä vain siivoojana. Noora keksii, että prostituutio on helppo tapa ansaita rahaa, ja asiakkaita riittää. Prostituoidun elämä osoittautuu kuitenkin psyykkisesti vaurioittavaksi. Teos ei moralisoi vaan kuvaa seksikaupan arkea kiihkottomasti.







Toni Morrison: Sinisimmät silmät (1994), n. 200 sivua painoksesta riippuen

Nobelin voittaneen kirjailijan esikoisteos käsittelee mm. rotusyrjintää, lapsuutta ja köyhyyttä 1940 -luvun Yhdysvalloissa. Pecola on pieni musta koulutyttö, joka uskoo, että hänen elämänsä muuttuisi paremmaksi, jos hänellä vain olisi vaaleaihoisten kauniit siniset silmät. Romaanissa kuvataan kiusatun ja perheessään pahoinpidellyn tytön arkea. Pecolan toive toteutuu lopulta - mutta hyvin surullisella tavalla.






Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina, n. 160 sivua

Romaani on lyhyt mutta sisällöltään painava. 12-vuotias tytär joutuu todistamaan äitinsä raiskauksen. Oates on tuotannossaan erikoistunut naisen kärsimyksen kuvaukseen, feministisin äänenpainoin. Vaikka teemat ovat raskaita, Oatesin pienoisromaani koukuttaa lukijan otteeseensa. Teos on ollut opiskelijoiden keskuudessa paljon valittu ja tykätty.









Henrik Ibsen: Nukkekoti (1879), s. 124, näytelmä

Perhedraama naisesta, jonka päällepäin onnelliseen avioliitton ilmaantuu uhkaavia säröjä. Näytelmä herätti ilmestymisaikaanaan ihmetystä, koska siinä kritisoitiin viktoriaanisia avioliittonormeja.










Minna Canth: Työmiehen vaimo (1885), näytelmä

Risto ryyppää surutta perheensä rahat, ja kotona lapset näkevät nälkää. Canth kritisoi ankarasti aikansa suomalaista avioliittoinstituutiota. Viisinäytöksinen näytelmä löytyy myös kokonaan sähköisessä muodossa täältä








Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013), n. 300 s. painoksesta riippuen

Vanhoillislestaiolaiset Vilja ja Aleksi rakastavat toisiaan ja perustavat perheen. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta vakaumuksellisista syistä ehkäisyä kartteleva Vilja tulee raskaaksi uudelleen ja uudelleen, kunnes edessä on romahdus. Pariskunnan on pakko etsiä oma tapansa elää. Teos kritisoi ankarasti tiettyjä vanhoillislestadiolaisuuden piirteitä.








Marie Darrieussecq: Sikatotta (1997), n. 120 sivua

Satiirisessa romaanissa nuori prostituutioon ajautunut nainen kokee muodonmuutoksen: hänestä tulee kirjaimellisesti sika. Teos on eräänlainen yhteiskuntakritiikkiä sisältävä selviytymistarina. Romaani on ollut opiskelijoiden keskuudessa paljon valittu, ja ensisijaisesti se on herättänyt lukijoissaan hämmennystä, sillä kokonaisuus on varsin omaperäinen.











Lapsuuden iloja ja kipuja


Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää (2014), n. 500 s. 

Vaikeissa oloissa kasvanut Sistinja saa Hertta-tyttären, joka joutuu perheessään kokemaan liikaa liian nuorena. Arkea sävyttävät väkivalta ja alkoholismi, ja lopulta Hertta otetaan huostaan. Sistinja ja Hertta ovat kuitenkin selviytyjiä, jotka etsivät tietä toistensa luo kivusta huolimatta. 









Markus Nummi: Karkkipäivä (2010), n. 400 s.

Kiittäviä arvosteluja saanut romaani hylätystä pojasta, joka saa apua lastensuojelun työntekijältä. Romaani ei ole ainoastaan synkistelyä vaikean aiheen ympärillä, vaan runsaat näkökulmat ja lapsen mielikuvitusmaailma tuovat kokonaisuuteen erilaisia värisävyjä.








Torey Hayden: Nukkelapsi (2007), n. 330 sivua

Tosielämään pohjautuvat kertomus erityisopettajasta, joka saa opetettavakseen lapsen, joka ei yksinkertaisesti puhu. Vähitellen tytön järkyttävät salaisuudet alkavat kuitenkin paljastua - vaikenemiselle on syynsä. Romaani on helppolukuinen ja soveltuu näin myös vähemmän lukeneelle.