Kirjoitustaidon vastauksia

Seuraavat kirjoitustaidon vastaukset ovat opettajan laatimia esimerkkivastauksia.

Essee 1

Esseen aineistot löydät täältä.

Esseen aihio: 4. Koulu ja syrjäytyminen


4. Vielä joskus teen niin kuin huvittaa?

Ne ei tahdo mua / ne tahtoo Ingallsin Lauran / essussaan kiltisti tottelemaan / mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran / vielä joskus teen niin kuin huvittaa / ja niitä kaduttaa”. Näin kuuluu kertosäe Maija Vilkkumaan albumilla “Meikit, ketjut ja vyöt” (2001) julkaistussa laulussa “Ingallsin Laura”. Laulu kertoo tytöstä, joka ei sopeudu koulumaailmaan: hän on kapinallinen ja kokee, että ympäristö yrittää survoa häntä tiettyyn muottiin. Sanoituksessa on intertekstuaalinen viittaus Pieni talo preerialla -TV -sarjaan ja samaa aihetta käsitteleviin romaaneihin, joiden keskeinen henkilö - Lauras Ingalls - selviytyy vaikeissa oloissa aina hyväsydämisenä, ahkerana ja vanhempiaan totellen. Laulun puhuja ei kuitenkaan ole erityisen esikuvallinen: hän ei halua olla “tunnollinen” ja “kunnollinen” vaan varastaa opettajan pankkikortin, jotta voisi paeta Lontooseen. Tyttöä voi runollisesti pitää vapaana sieluna, joka valitsee omat reittinsä. Toisaalta hän on potentiaalinen syrjäytyjä. Hänen ajatusmaailmansa tuo kipeästi esille sen, että suomalainen peruskoulu ei ole kaikille ponnahduslauta tulevaan vaan ahdistava kehikko, johon nuoresta tuntuu mahdottomalta mukautua.

Kyvyttömyydestä sopeutua kouluun puhuu myös Ylen sivustolla julkaistu artikkeli “Miesten syrjäytyminen alkaa jo peruskoulussa - on jumiuduttu kotiin jopa kahdeksi vuodeksi” (julkaistu 1.4.2017, luettu 11.6.2019). Artikkelissa todetaan - vähemmän yllättävästi - että miesten syrjäytyminen alkaa jo peruskoulussa, ja suurimmat syyt tähän ovat oppilaan ongelmat sosiaalisissa suhteissa ja mielenterveyden häiriöt. Sama koskettanee naispuolisia oppilaita, vaikka heitä ei artikkelissa esille nostetakaan. Ylen artikkelin näkökulmana on etsiä syrjäytymisen syitä nuoren yksilöllisestä elämäntilanteesta. Puhuessamme syrjäytyvistä nuorista meidän tulisi kuitenkin puhua myös rakenteista, jotka syrjäytymistä edistävät.

Ehkäpä yksi keskeisimmistä syrjäytymisen alkulähteistä on nykykoulun inkluusioajattelu. Nuoret haluttiin pahamaineisilta tarkkailuluokilta takaisin tavallisiin luokkiin, sillä erityisluokkalaisuus nähtiin syvänä sosiaalisena stigmana. Nyt kaikki opiskelevat yhdessä eikä ketään eristetä, tasoryhmitetä tai muutenkaan syrjitä. Yhteisessä luokassa ovat Lassi, jolle lukeminen ja kirjoittaminen muodostavat ylitsepääsemättömän seinän, Samuli, joka ei jaksaisi keskittyä kymmentä sekuntia kauemmin, Jaana, joka elää omanlaistaan elämää asperger -lapsena, Leena, jonka maailma on masennuksen mustaama ja Aisha, joka osaa sanoa suomeksi ainoastaan “kiitos” ja “hyvää päivää”. Kaikilla heillä on erityiset tarpeensa, joihin yksi opettaja ei kolmenkymmenen hengen oppilasryhmässä pysty mitenkään vastaamaan - ja pahimmassa tapauksessa opettaja ei saa lisätukea. Ei siis mikään ihme, jos turhautunut nuori haaveilee Vilkkumaan laulun puhujan tavoin paosta Lontooseen.

Inkluusioajattelun ohella olennaisena syrjäytymisen rakenteellisena syynä voi pitää sitä, että ongelmiin puututaan liian myöhään. Ylen artikkeli tuo esille, että syrjäytyminen näkyy jo peruskoulussa, aivan kuin tämä olisi jollakin tavalla uusi tieto. Pikemminkin tulisi puhua siitä, että  syrjäytyminen voi alkaa jo kohdussa, kun apua tarvitseva äiti nauttii raskausaikana lapsen kannalta haitallisia aineita. Artikkelissa psykologi Minna Eskelin kertoo, että “nuoruus on mielenterveyshäiriöiden puhkeamisen aikaa”, aivan kuin nuoren mielenterveysongelmat olisivat jonkinlainen tyhjästä taivaalle lipuva tumma pilvi. Ongelmat, jotka voivat ulospäin näyttää yhtäkkisiltä, ovat useimmiten pitkän prosessin tulos. Mitä tekee yläkoulun kertaviikkoisella kuraattoritapaamisella lapsi, joka on saanut kasvaa koko elämänsä viinanhuuruisessa helvetissä? Nytkö, kun vuosikymmenen ongelmat viimein näkyvät ulospäin, hänen itsetuntonsa taiotaan ehjäksi?

Syrjäytymisen rakenteellisena syynä tulisi huomioida myös selkeä vaikeus, joka liittyy peruskoulusta toisen asteen opintoihin siirtymiseen. Ylen artikkelissa etsivän nuorisotyöntekijän tekijä Jarkko Siirainen kertoo, että hänen tyypillinen, syrjäytymisuhan alla oleva asiakkaansa on nuori, jonka opinnot lukiossa tai ammattikoulussa ovat keskeytyneet. Onkin selvää, että nuorelta, joka ottaa askeleen toisen asteen opintoihin, oletetaan jo suurta itseohjautuvuutta ja kykyä kantaa vastuuta. Moni nuori ei ole tähän peruskoulun yhdeksännen luokan jälkeen valmis, ei varsinkaan jos kodista ei löydy vastuullisen aikuisen mallia. Kuvitteellinen esimerkkkihenkilö, pahoista oppimisvaikeuksista kärsivä Niko, on selvinnyt vielä läpi peruskoulun arvosanoilla viisi ja kuusi, mutta ammattikoulun moderni etäopiskelu on liikaa pojalle, joka osaa tuskin kirjoittaa ja lukea. Niinikään kuvitteellisen Leenan perheessä äiti ja isä eivät ole koskaan käyneet töissä, ja lukioikäiset lapset saavat viikkorahan kannabiksena. Nytkö 16 -vuotiaan Leenan pitäisi yhtäkkiä olla vastuullisempi kuin omat vanhempansa?

Syrjäytymisen juurina kohotetaan Ylen artikkelissa näkyvästi esille myös koulukiusaaminen ja ystävien puute. Tässä artikkeli liikkuu syrjäytymisen syiden ydinalueilla. Meillä on peruskoulu, jossa kehitetään huikeita ilmiöoppimisinnovaatioita ja digipedagogiikkaa mutta ikiaikaista kiusaamista kouluista ei ole saatu kitketyksi. Monen salaisena asenteena tuntuu olevan se, että kiusaaminen kuuluu koulujärjestelmään: sosiaalisissa yhteisöissä on aina vallanpitäjiä ja heitä, jotka alistuvat vallankäytölle. Tätä mekanismia vastaan taisteleminen nähdään pohjimmiltaan turhana, joten se tehdään luvattoman laiskasti.

Opinnoista syrjäytymisellä on seurauksensa. Jos nuori ei pääse kiinni työelämään, yhteiskunta menettää valtavan määrän rahaa, ja tämän tietävät kaikki. Silti tärkein syrjäytymisen seurauksista on syvä inhimillinen kärsimys. Syrjäytyvä nuori on tosiasiassa harvoin Maija Vilkkumaan kapinallinen runotyttö, joka haluaa toimia toisin kuin muut. Ylen artikkeli piirtää osuvasti kuvaa syrjäytyjästä, joka kärsii mielenterveyden ongelmista, päihdeongelmista ja yksinäisyydestä. Tällainen syrjäytyjä ei ole omaa elämäänsä muokkaava aktiivinen toimija vaan ajelehtija poliisin ja sosiaalitoimiston armoilla.

Psykologi Minna Eskelin toteaa Ylen artikkelissa, että syrjäytymistä voitaisiin ehkäistä riittävän laadukkailla peruspalveluilla. Esimerkiksi koulujen ryhmäkokojen pienentämiseen ja sosiaalityön resursseihin tulisi hänen mukaansa kiinnittää huomiota. Eskelisen ratkaisu on yksinkertainen, mutta se edellyttää myös aitoa halua auttaa koulusta putoavia taloudellisesti. Rakenteiden muuttaminen vaatii rahaa.

Taloudelliset mahdollisuudet syrjäytymisen ehkäisemiseen voivat olla olemassa, mutta uskaltaisin väittää, että esteeksi voivat välillä kohota asenteet. Olemme luultavasti melko haluttomia tukemaan koulupudokkaita niin kauan kuin he pysyvät etäisinä ja stereotyyppisina hahmoina, eikä syrjäytyminen ilmiönä kosketa omaa lähipiiriä. Kun syrjäytynyt nuori nähdään Maija Vilkkumaan romantisoituna kapinallisena, häntä ei tee mieli avustaa. Emme halua tukea myöskään laiskimuksia, joita videopelit nyt vain sattuvat kiinnostamaan enemmän kuin reaalimaailma tai rötöstelijöitä, jotka uhmaavat huvikseen opettajaa, poliisia ja kaupan kassaa. Emme halua antaa rahaa Leenalle, joka ei psykologin pyynnöstä huolimatta lopetan kannabiksen polttamista tai Antille, joka kehuskelee ensimmäisellä vankilakokemuksellaan. Täällä nyt ei kertakaikkiaan kukaan “tee niin kuin huvittaa” yhteiskunnan varoilla. Mutta kuinka montaa nuorta huvittaa syrjäytyä?

Merkit: 6594


Essee 2

Esseen aineistot löydät täältä.

Esseen aihio:  3. Mitä hyvää tai pahaa sanoilla voi saada aikaan?


3. Ääniä syvyydestä

Kaunokirjallisuus voi olla sietämättömän tylsää. Leo Tolstoin tuhatsivuisessa klassikossa Anna Karenina ollaan tanssiaisissa ja metsästämässä ja viidennen sadannen sivun kohdalla syödään vähän illallista.Volter Kilven niinikään hitaudestaan kuuluisassa romaanissa Alastalon salissa isäntä valitsee piippua 70 sivua. Kotimaisessa nykykirjallisuudessa jaksetaan aina kertoa, kuinka sota-aika vasta oli kurjaa. Syrjäytyminen on kurjaa. Lasten kaltoinkohtelu on kurjaa. 2000 -luvun uutuutena myös Suomeen muuttaminen vieraasta kulttuurista on kurjaa.

Kaunokirjallisuuden lukeminen voi tuntua usein väsyttävältä, jos tavoitteena on ensisijaisesti viihtyä ja lakata ajattelemasta. Paras kaunokirjallisuus nimittäin pakottaa ajattelemaan. Erityisen hienoa on kaunokirjallisuus, joka pakottaa ajattelemaan ihmiskunnan historian sotkuisia tapahtumia, jotka mieluummin unohtaisi, ja ihmisiä, jotka on vaiennettu harmaine pulmineen yhteiskunnan marginaaliin. Romaanit kuiskivat meille syvästi eettistä sanomaa, jos maltamme pysähtyä kuuntelemaan. Kirjallisuuden sanat voivat tehdä meille hyvää.

Kaunokirjallisuus - kuten taide yleensä - on aina tarttunut aiheisiin, jotka ovat läsnä arjessamme mutta jotka haluamme ohittaa: kirjallisuus puhuu esimerkiksi surusta, väkivallasta ja kuolemasta omalla, erityislaatuisella tavallaan. Toki saamme lukea samoista aiheista vaikkapa iltapäivälehdistä, mutta siinä missä lööpit ja naistenlehdet tarjoilevat ennalta-arvattavia pintaraapaisuja ja selvisin-voittajana-tarinoita, kaunokirjallisuus lähestyy aihettaan parhaimmillaan syvemmin. 

Kaija Pitkäniemi kirjoittaa Intuitivio Oy:n yrityssivuilla julkaistussa blogikirjoituksessaan “Sano se ääneen” (4.2.2014, luettu 13.10.2017) sanojen merkityksestä ihmiselle. Pitkäniemi toteaa, että lohtua ja toivoa antavat sanat oikealla hetkellä voivat ohjata ihmisen elämää pitkälle ja tuoda merkityksellisyyden tunnetta. Esimerkkinä hän käyttää enonsa hyväksyviä sanoja hetkellä, jolloin hän itse mietti nuorempana uravalintojaan. Pitkäniemen esittelemien lohtusanojen takana näyttäisi olevan ajatus siitä, että lämpimiä sanoja kuuleva ihminen ei ole yksin vaan hän on aidosti olemassa ja hyväksytty omana itsenään. Samankaltaisen kokemuksen voi antaa myös kaunokirjallisuus.

Romaaneista saamme harvoin suoria neuvoja tai ohjeita, mutta taiteen ja kaunokirjallisuuden sanotaan usein “antavan ääneen jollekulle”. Äskettäin julkaistiin Katriina Huttusen tositapahtumiin perustuva kuvaus kirjailijan tyttären itsemurhasta. Huttunen kertoo pikimustasta surusta, josta ei saa puhua ääneen mutta joka on silti alati läsnä, ja antaa näin äänen monelle syvästi surevalle. Pauliina Rauhala taas antaa romaanissaan Taivaslaulu äänen väsyneelle lestadiolaisäidille, joka ei enää jaksaisi lapsiperhearkea suurperheessä mutta ei uskalla kertoa uskovaisten yhteisössä vaikeuksistaan. Moni lestadiolainen samastui Rauhalan tekstiin, joskin moni myös koki sen vieraana, ja keskustelu liikkeen luonteesta kävi kiivaana. Tommi Kinnusen romaanissa  Neljäntienristeys taas käsitellään homoseksuaalisen miehen kohtaloa 1900 -luvun alun Suomessa. Mies joutuu salaamaan koko elämäntapansa ja päätyy lopulta epätoivoisiin ratkaisuihin.

Kaikissa kolmessa romaanissa kuvataan tilannetta, jossa ympäröivä yhteisö puristaa yksilöä vaatimuksillaan. Tällaisen näkökulman käsittely voi tuoda lohtua hyvin monenlaisille epätoivon ja irrallisuuden kokemuksen jakaville. Pitkäniemi toteaa blogissaan, että asioiden sanominen ääneen ja rehellisesti voi tuottaa jo itsessään hyviä kokemuksia, ja näin kaunokirjallisuus toimii.

Kaunokirjallisuudella on mahdollisuus myös yhteiskunnallisella tasolla parantaa haavoja ja yhdistää ihmisiä lisäämällä esimerkiksi ymmärrystä historiallisista tapahtumista - jälleen antamalla sanat sanoittamattomalle. 1900- luvun alussa Suomen kansa oli jakautunut kahtia, ja sisällissota kirveli kipeästi. Melkein heti sisällissodan päättymisen jälkeen F.E. Sillanpää julkaisi romaanin Hurskas kurjuus, jossa avattiin yhden punaisten puolelle ajautuneen sotilaan mielenmaisemaa. Sillanpään luoma Toivolan Jussi on pohjimmiltaan hyväntahtoinen hahmo, joka vain ajautuu tapahtumien pyörteeseen ymmärtämättä mitään sodan kokonaiskuvasta. Myöhemmin Väinö Linna pyrki romaanisarjassaan Täällä Pohjantähden alla myös laannuttamaan punaisia sotilaita kohtaan tunnettua vihaa, yhdistämään Suomen kansaa. Romaanissa kuvataan olosuhteita, jotka johtivat sisällissodan syttymiseen ja kumpikin sodan osapuolista esitetään inhimillisenä ja kärsivänä. Linnan ja Sillanpään kertomukset ovat vain yksi tulkintavaihtoehto, mutta ne ovat omana aikanaan tuoneet järjellisyyttä järjettömältä ja väkivaltaiselta tuntuvaan maailmaan.

Kaunokirjallisuus ei ole kuitenkaan vain lohdun tuoja, vaan taide toimii hyvin suorapuheisena epäkohtien esiinnostajana. H. C. Andersenin sadussa “Keisarin uudet vaatteet” (1837) keisaria on huijattu myymällä hänelle tavattoman hienoa näkymätöntä kangasta, jonka vain älykkäät ihmiset muka näkevät. Keisari ei itsekään näe kangasta, mutta hän pukeutuu siitä valmistettuun pukuun, sillä eihän hän voi myöntää kaikille olevansa typerys, joka ei pysty hoitamaan virkaansa. Ihmisjoukossa pieni lapsi kuitenkin toteaa, että keisari on alasti. Kaunokirjallisuus toimii parhaimmillaan kuin tuo pieni lapsi, joka osoittaa vallanpitäjien hulluuden. Vallanpitäjätkin ovat huomanneet tämän, sillä kirjoja on haluttu kovasti kieltää. Esimerkiksi George Orwellin kommunismin epäonnistumista luonnehtiva “Eläinten vallankumous” oli Neuvostoliitossa ankarasti kielletty. Yhdysvalloissa taas Toni Morrison kuvailee klassikossaan Minun kansani, minun rakkaani, orjuuttaa niin raa’an todenmukaisesti, että romaania ei haluttu koulujen lukemistoon.

Pitkäniemi pyytää blogissaan lukijaa sanomaan myönteiset, kannustavat sanat heti ääneen. Lohtua, ymmärrystä ja uusia näkökulmia tavoittaa kaunokirjallisuuden äärellä taas hitaasti nautiskellen. Jos malttaa pureutua esimerkiksi mainitun Leo Tolstoin Anna Kareninan metsästysretkiin ja tanssiaisiin, löytää samastuttavaksi koko ihmismielen kirjon. Kirjallisuus puhuu hitaasti, mutta sen ääni voi kohota arvaamattomista syvyyksistä.

Merkit: 5504 

Tehtävät


Essee 3

Esseen aineistot löydät täältä.

Esseen aihio: 2. Mielipiteen ilmaiseminen vaatii rohkeutta


2. Joku toinen tietää ja uskaltaa?

Tuttavani on ottanut uudet ripsipidennykset, joita hän esittelee Facebook -sivullaan. Puolituttu on taas saanut lapsen, ja ruudulle avautuu vauvelin punakka sivuprofiili. Sukulainen esittelee krysanteemeja, jotka tänä vuonna kukkivat niin erityisen runsaina. Kaikki tämä somesisältö - ripset, vauvat, kukat - on niin tavattoman somaa. Sitä katsoessa tulee olo, että maailma on aika onnellinen paikka, jossa tasapainoiset ihmiset vaihtelevat digitaalisia kiiltokuvia kuin tyytyväiset, keskittyneet lapset.

Keskustelu sosiaalisessa mediassa on monesti oman itsen ja oman elämän brändäämistä. Minun salitreenini. Minun smoothieni. Minun uusi hybridiautoni. Keskustelun valtavirta voisi olla kuitenkin muutakin. Sosiaalinen media voisi olla yhteisten ongelmien esiin nostamisen väline, haastaja, joka kutsuisi pohtimaan ratkaisuja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Ylioppilasmekkovalinnan sijaan Facebook -sivustolla voisi olla pohdintaa siitä, mihin ylioppilastutkintoa tarvitaan ja tarvitaanko sitä. Hybridiautonsa kuvaamisen sijaan somesirkuttaja voisi valita aiheekseen ilmastonmuutoksen.

Kirjoittaja Aaro Harjun termiä lainatakseni sosiaalisen median käyttäjät eivät osoita monestikaan suurta kykyä “aktiiviseen kansalaisuuteen”.  Sivustolla kansalaisyhteiskunta. fi artikkelissa  “Kompetenssit aktiiviseen kansalaisuuteen” (julkaistu 18.4.22004, viitattu 19.5.2019)  Harju kertoo, mitä aidosti toiminnallisen roolin ottaminen kansalaisena edellyttää. Harjun mukaan “jalostuneempiin taitoihin kuuluvat perustelemisen, neuvottelemisen ja vaikuttamisen osaaminen sekä kyky hahmottaa yhteiskuntaa, arvottaa asioita, ratkaista konflikteja ja olla oikealla tavalla kriittinen.” Facebook -päivitys rakennekynsien eleganssista ei näin Harjun ajatusta mukaillen osoita suurtakaan valveutuneisuutta.

Some-on-vain-somaa-kirjoittajat ohittavat sen tosiasian, että sosiaalisen median kautta voi vaikuttaa, eivätkä he näe myöskään, kuinka erityislaatuisen hyvin vaikuttaminen onnistuu sosiaalisen median välityksellä. Sosiaalinen media voi olla parhaimmillaan mitä loistavin yhteiskunnallisen vaikuttamisen väline. Osuva, pohdittu Facebook -kirjoitus voi tavoittaa tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta somevaikuttamisesta voi nähdä Sauli Fayn 7. syyskuuta vuonna 2014 julkaiseman Facebook -kirjoituksen, jota on jaettu käyttäjältä toiselle ainakin 13 000 kertaa. Tekstissään Fay ottaa kipakasti kantaa kehitysvammaisten oikeuksien puolesta kuvaamalla arkisen esimerkin kehitysvammaisen tytön kaltoinkohtelusta kahvilassa. Fay olisi voinut vaieta aiheesta - tai kirjoittaa esimerkiksi kissanpennun suloisesta taaperruksesta syysmetsässä, koska taapertavat kissanpennut ovat suloisia.

Miksi ihmiset sitten julkaisevat niin paljon somesomaa, jota ystäväpiiri velvollisuudentuntoisesti peukuttaa? Harvassa ovat Facebook -avaukset, joissa kirjoittaja - ellei hän sitten ole eduskuntavaaliehdokas - pohtii omalla Facebook - seinällään lapsen synttärikakun sijaan vaikkapa naisen asemaa 2020 -luvun Suomessa. Yksi syy - tietyn mukavuudenhalun lisäksi -  voi olla se, että poliittista vakaumusta on Suomessa totuttu pitämään sangen henkilökohtaisena asiana. Vaatekaapin sisältö on jaettavissa mutta näkemykset aroista aiheista, kuten maahanmuutosta tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksista, eivät ole. Monesti keskustelu tapahtuu turvallisesti nimimerkin suojissa - eihän ole mukavaa, jos vaikkapa  työnantaja huomaa palkanneensa rasistin, kommunistin tai ihmeellisen viherpiipertäjän.

Emme elä avoimen sosiaalisen viestinnän ihannemaailmassa. Aaro Harju toteaa tekstissään seuraavasti: “Monikulttuurisen kansakunnan arvoihin kuuluvat edelleen suvaitsevaisuus ja erilaisuuden sietokyky, toisten ihmisten kunnioittaminen, kaikkien ihmisten ihmisoikeuksien puolustaminen sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden hyväksyminen.” Tällaisten arvojen hallitsemassa yhteiskunnassa avoin vaikuttaminen sosiaalisen median viestinnän kautta olisi helppoa ja mukavaa. Valitettavasti Harju maalailee aikamoista utopiaa. Kun ihminen kertoo mielipiteensä yhteisistä asioista, hän ottaa sen riskin, että joku voi olla eri mieltä. Joku voi olla raivoisasti eri mieltä, ja varomaton lausahtelija joutuu sysätyksi sivuun somehötön pehmeältä mukavuusalueelta. Valitettavan usein tässä sysäyksessä ihmisarvo ja alkeellinenkin kunnioitus jäävät sivuun. Moraalinen kannanotto esimerkiksi lapsettomuuden tai turkistarhauksen puolesta voi johtaa hallitsemattomaan vihapuheen pulppuiluun.

Toki ihmiset keskustelevat yhteiskunnallisista kysymyksistä mielellään, kun se tapahtuu määrätyllä foorumilla, jossa samankaltaiset ihmiset jakavat keskenään samankaltaisia mielipiteitä. Jokainen saa peukkuja! Vaatii uskallusta haastaa oma ajattelunsa. Voisiko maahanmuuttokriittiseltä keskustelupalstalta löytyä edes yksi kommentti, jota voisi jäädä vakavasti pohtimaan? Olisiko ateistin syytä tutustua syvällisesti esimerkiksi lestadiolaisten elämäntapaan? Toki tällaisia tutkimusmatkoja verkossa tehdään, mutta tavoite ei välttämättä ole ymmärtää. Tavoite on päästä nauramaan ja halveksimaan - Luoja mitä hulluja!

Esteistä huolimatta keskusteluun yhteisistä asioista pitäisi rohkaistua tai vähintään tiedostaa oma osallistumattomuutensa. Harju huomauttaa sangen osuvasti, että elleivät ihmiset ole mukana vaikuttamassa yhteisiin asioihin, demokratia on vaarassa ja avautuu polku vallan väärinkäytöksille. Jokainen voi siis keskittyä kolme tuntia uuden kevätasustuksensa dokumentointiin tai  bileiden hali-pusi-kuvien sommitteluun, mutta tällöin ihmisen on oltava itse tietoinen siitä, mitä hän viestii ja mitä jättää viestimättä. Osoittaa hienoista välinpitämättömyyttä ajatella, että kyllä se demokratia hoituu jossain sivussa, uusien syyskenkien ja remonttikuvien välissä, koska joku toinen tietää ja uskaltaa.   

Merkit: 5043


Essee 4

Löydät esseen aineistot täältä.

Esseen aihio: Ylioppilaskirjoitukset


Upea, väsyttävä ylioppilaskoitos

Ylen sivuilla julkaistussa Nina Hongan, Eemeli Martin ja Stina Tuomisen artikkelissa “Itkin kokeessa, kun pelkäsin, etten osaa” - Yle selvitti, millaisissa lukioissa on uuvuttu eniten, testaa myös oma riskisi” (julkaistu 5.5.2019, luettu 12.6.2019) puhutaan lukiolaisten uupumuksesta. Tekstissä esitellään kunnianhimoinen Anni, joka haluaa lääkäriksi ja jonka on tämän takia panostettava ylioppilaskirjoituksiin lukion alkuvaiheesta lähtien. Anni on väsynyt. Hän itkee matematiikan kokeessa, sillä pelkää valtavasti epäonnistumista. Koulupäivän jälkeen Anni usein lysähtää kasaan lattialle. Hänen päivänsä kuluvat kuin automaattiohjauksella, eikä palauttavaa vapaa-aikaa juuri ole. Voimme vain kuvitella, millainen painajaismainen koitos varsinaiset ylioppilaskirjoitukset ovat kaikille Suomen Anneille. Pelätään, kiroillaan ja päntätään maanisesti. Silti ylioppilaskirjoitukset ovat ehdottomasti tarpeelliset.

Ylioppilaskirjoitukset varmistavat sen, että arviointi koulujärjestelmän sisällä on tasapuolista. Vaikka koulutetut lukio-opettajat varmasti pyrkivät arvioinnissaan objektiivisuuteen, on opettaja monesti oppilaansa puolella. Jos koko kokeen reputtaminen on pisteestä kiinni, tuo piste kyllä revitään ja raavitaan kasaan. Lisäksi opettajan mielessä muljahtelee aina opiskelijan aikaisempi suoritustaso - halusi hän sitä tai ei. Jos koesuoritus poikkeaa kovasti totutusta, arvioijan voi olla vaikeaa havaita poikkeuksen todellista suuruutta. Kun L:n arvosanoista yleensä nauttinut opiskelija kirjoittaakin yhtäkkiä C:n arvoisen äidinkielen tekstin, tekee opettajan mieli antaa arvosanaksi M.

Pastori Arto Köykkä on ylioppilaskirjoitusten arvioinnin tasa-arvoisuudesta toista mieltä. Hän esittää Aamulehdessä julkaistussa kolumnissaan “Kahdeksantoistavuotias on liian hento kestämään ylioppilaskirjoituksissa reputtamisen julkista nöyryytystä” (julkaistu 4.3.2017), että ylioppilaskokeissa hylätty opiskelija ei ole ratkaisevasti huonompi kuin muut - hänellä sattuu olemaan vain huono tuuri. Köykkä mainitsee, että opiskelijan elämäntilanne voi vaikuttaa olennaisesti ylioppilaskokeessa menestymiseen, ja tässä hän on oikeassa. Koko tutkinnon hylkääminen edellyttää kuitenkin sellaista alavireisyyttä kaikissa arvosanoissa, että suoritustason on täytynyt olla varsin matala koko lukio-opintojen ajan. Tutkinnon hylkääminen ei ole opiskelijalle ikävä yllätys. Hätääntynyt opettaja on varmasti tuonut huolensa esille jo ehkä useamman vuoden ajan.  

Ylioppilaskokeen tulokset ovat luotettava arviointimittari, mutta niillä on tärkeä merkitys myös nuoren oppimaan oppimisen suuntaajana. Opiskelija pyrkii saavuttamaan lukiossa tietyn yleissivistyksen, mutta aivan yhtä olennaista hänen on harjoitella jatko-opinnoissa ja työelämässä vaadittavia oman toiminnan ohjauksen taitoja. Tällaisia taitoja ovat esimerkiksi ajanhallintataidot, stressinsietokyky ja myös kyky antaa itselle aikaa stressistä palautumiseen. Ylen artikkelissa kasvatustieteen professori Katariina Salmela-Aro tuo esille, että lukiolaiset ovat lukion muutosmyllerryksen takia aiempaa uupuneempia, mutta stressi ei ole automaattisesti vain huono asia vaan väistämätön osa opintoja. Artikkelin taustaa vasten ylioppilaskirjoituskoettelemuksen voi nähdä maalina, joka pakottavasti haastaa nuoren pohtimaan omia toimintatapojaan. Miten lukuloman lukuajan hyödyntäisi? Milloin on syytä laskea matematiikan kirja kädestä ja mennä nukkumaan? Miten opiskelupäivä tai kokonainen opiskeluvuosi olisi järkevää rakentaa? Jatko-opinnoissa kukaan ei enää tule kertomaan nuorelle, että hän opiskelee liikaa, liian vähän tai itselleen väärällä tavalla.

Vielä tätäkin tärkeämpää on se, että ylioppilaskirjoitukset valtavana suorituksena voivat opettaa nuorelle sen, ettei hänen ihmisarvonsa riipu valtavista suorituksista. Arto Köykkä tuo kolumnissaan esille, että kahdeksantoistavuotias ei pysty käsittelemään julkista häpeää, joka ylioppilaskokeessa epäonnistumisesta seuraa. Köykkä ei huomaa, että nuoria ei kukaan tule kuitenkaan suojelemaan tulevaisuuden pettymyksiltä, jotka ovat ehkä vähemmän julkisia mutta saattavat satuttaa ja turhauttaa vieläkin kipeämmin kuin epäonnistuminen kokeessa, jonka voi parin kuukauden päästä uusia. Unelmien opiskelupaikka voi jäädä saamatta. Unelmien työpaikka voi jäädä saamatta. Nuoren on syytä oppia mahdollisimman varhain, että pettymykset opinnoissa ja työelämässä tuntuvat pahalta, mutta ne eivät tee nuoresta ihmisenä epäonnistunutta. Pieleen mennyt ylioppilaskoe voikin opettaa enemmän kuin onnistuminen: koko elämä ei ole palasina ja rohkeinta on yrittää uudestaan.

Ylioppilaskoe pakottaa parhaimmillaan myös koulut kehittämään rakenteitaan. Mikäli nuori suoriutuu ylioppilaskokeesta alle oman tasonsa tai uupuu opinnoissaan, ei ole suinkaan syytä helpottaa lukiota jättämällä ylioppilaskoe pois, kuten Arto Köykkä kolumnissaan ehdottaa. Päinvastoin koulun tulee kehittyä yhteisönä niin, että se palvelee nuoria parhaalla mahdollisella tavalla. Uupunut lukiolainen Anni toivoo Ylen artikkelissa esimerkiksi lisää opinto-ohjausta ja huolenpitoa koulun aikuisilta. Uskaltaisin toivoa, että jokakeväinen ylioppilastulosten tarkastelu pakottaa opettajat pohtimaan uusia toimintatapoja. Olisiko ylimääräisille kertauskursseille tarvetta? Onko opiskelijat saatu oppilashuollon piiriin?

Ylioppilaskirjoituksia tarvitaan, mutta niihin kohdistuvia asenteita voitaisiin muokata. Ylen artikkelin väsynyt lukiolainen Anni osoittaa syyttävällä sormellaan yhteiskunnallista keskustelua: esimerkiksi puheet nopeasta valmistumisesta voivat ahdistaa nuoria. Näen, että myös hyvin suorituskeskeinen puhe ylioppilaskirjoituksista voi ahdistaa lukiolaisia. Esimerkiksi Arto Köykkä vertaa kolumnissaan ylioppilaskirjoituksissa epäonnistumista tilanteeseen, jossa aikuisen työsuhde päätetään vastoin työntekijän toivomusta. Köykän oma puhetapa on omiaan lisäämään ylioppilaskirjoituksiin liittyvää ahdistusta. Ei ilman valkolakkia jäänyt nuori ole irtisanottu työntekijä, jonka pitää pahimmassa tilanteessa muuttaa toiselle puolelle Suomea - tai ulkomaille - uuden työsuhteen perässä. Hän on ihminen, joka voi uusia kokeensa yleensä alle puolen vuoden sisällä ja joka voi saada tukea opintoihinsa. Puhe ylioppilaskirjoituksista jonkinlaisena kohtalokkaana viimeisenä koitoksena ei auta väsynyttä tai opinnoissaan luovuttanutta nuorta.

Ehkä 2020 -luvun Suomessa meillä on lukio, jossa ei ole väsyneitä, pelokkaita Anneja. Tuossa lukiossa ylioppilaskirjoituksista ei suinkaan ole luovuttu, mutta lukion oppimäärää on muutettu. Kaikille pakollisia kursseja ovat stressinhallinnan kurssi ja opiskelutaitojen kurssi. Lisäksi lukiossa on kurssi, jonka ensisijainen tarkoitus on nuoren itsetunnon ja itsetuntemuksen kehittäminen. Juuri tällaisia asioita myös ylioppilaskokeen tulisi mitata - kykyä kestää painetta ja kykyä tiedostaa omat vahvuudet ja kehityskohdat opiskelijana. Uudistuvassa lukiossa on myös tärkeää tietää, mitä ylioppilaskoe ei mittaa. Nuoren ihmisarvo ei riipu laudaturien määrästä.

Merkit: 6110


Essee 5

Löydät esseen aineistot täältä (linkki tulossa)

Esseen aihio: 1. Mikä minua tai meitä pelottaa?


1. Eräs katolta putoaminen

Istuin ravintolassa edessäni maukas juustopasta ja valmistauduin nauttimaan tulevasta viikonlopusta. Seuralaiseni jutusteli tulevasta lomamatkasta Norjaan, ja viereisessä pöydässä nauroi lapsi. Meillä oli mukavaa, eikä kertakaikkiaan mikään voinut häiritä siirtymääni aterian ihanimpaan vaiheeseen - jälkiruokavaihtoehtojen näennäiseen vertailuun, jonka lopputuloksena ottaisimme molemmat samoja rikkaita ritareita kuin aina ennenkin. Silloin se iski, niin kuin sen kuulemma on tapana iskeä. Ymmärsin yhtäkkiä, että pidemmän tai lyhyemmän ajan kuluttua me molemmat väistämättä - ilman kauniita kiertoilmauksia - tulisimme kuolemaan. Madot söisivät meidät. Saattaisin lakata hengittämästä ennen kuin ehtisimme Norjaan. Saattaisin lakata hengittämästä ennen kuin jälkiruoka tulisi. Puw - ja minua ei kertakaikkiaan enää olisi olemassa. Täytyin pelolla.

Olin kauhuissani, mutta minulla oli vain hyvin vähän aavistusta siitä, mitä tällä kauhulla tekisin. Tunnevalmentaja Noora Korppi esittää Youtube -palvelussa julkaistulla blogivideollaan (julkaistu 2.11.2016, katsottu 18.7.2019), että ihminen voi pyrkiä torjumaan suurimpia pelkojaan turvautumalla erilaiseen sijaistoimintaan. Tällaisesta ihmisestä voi nähdäkseni tulla kuin Tove Janssonin romaanin Muumilaakson marraskuu (1970) katkelmassa esiintyvä Vilijonkka. Vilijonkan hahmo on hyvin surullinen: yksinäinen neurootikko on päättänyt kontrolloida arkeaan äärimmäisin tavoin, sillä kaoottinen ulkomaailma ötököineen ja vaikeine sukulaisineen väijyy häntä lakkaamatta. Vilijonkka on päättänyt omistaa elämänsä siivoamiselle, sijaistoiminnalle, joka saa hänen uhkaavat ajatuksensa katoamaan.

Vilijonkkamaiset sijaistoiminnot ovat aikamme ihmisillä moninaisia. Kuten Noora Korppi toteaa videollaan, erityisesti sosiaaliseen mediaan pääsee nopeasti pakoon vaikeita tunteita. Kännykkä taskussaan ihmisen ei tarvitse olla hetkeäkään yksin omien ajatustensa kanssa: virtuaalielämä jatkaa virtailuaan aivan varmasti 24 tuntia vuorokaudessa. Lisäksi olen havainnut, että tavoitteelliset ihmiset pakenevat vaikeaa oloaan suorittamiseen. Erityisesti monissa asiantuntija-ammateissa työtä riittää niin paljon kuin ihminen vain haluaa vuorokaudessa tehdä. Mikäli työ pääsisi loppumaan, vilijonkkamainen pakenija voi aina päättää aloittaa keittiöremontin tai kestävyysurheilun. Toki koko elämänsä voi elää sijaistoimintojen varassa. Onko ihminen silloin onnellinen? En tiedä. Minusta sijaistoiminnot olivat aivan mukavia, kunnes ne paljastuivat sijaistoiminnoiksi.

Tove Janssonin romaanissa myös pelkäävän Vilijonkan sijaistoiminnot pettävät, kun Vilijonkka meinaa yhtäkkiä pudota kotinsa katolta ja kuvittelee hetken kuolevansa. Suurimmalla pelon hetkellä hän lupaa, ettei enää koskaan olisi Vilijonkka. Vilijonkan hahmo tuo hyvin esille, kuinka kuolemanpelon kaltainen pelko saa ihmisen ajattelemaan koko elämänsä suunnan muuttamista.  Ajatus kuolemisesta sinänsä ei kammottanutkaan ravintolahetkeen pysähtynyttä minua, enkä ollut kovinkaan varma, että kuoleman jälkeisessä ajassa olisi luvassa sen enempää autuutta kuin lieskojakaan. Minua hirvitti ajatus siitä, että en ehtisi tehdä elämässäni kaikkea sitä, mitä olin aina halunnut tehdä. Tai mikä vielä pahempaa: olin tuhlannut tähänastisen elämäni joutavuuksiin, ja tulevaisuudessa olisi luvassa lisää joutavuuksia. 

Erityisesti vanhenemisensa yhtäkkiä tiedostavilla - siis kuoleman ajatuksen kohdanneilla -  ihmisillä on taipumus länsimaisessa kulttuurissa tehdä äkkikäännöksiä. Stereotyyppinen 50 -vuotias mies ottaa avioeron ja hankkii moottoripyörän. Minun silmiini nousi juustopastan äärellä nuoruudesta tuttu ajatus siitä, että lähtisin vapaaehtoistyöhön Afrikkaan kaivamaan kaivoja janoisille lapsille.  

Janssonin kertoja toteaa kuitenkin viisaasti, että Vilijonkka ei tietenkään voi lakata olemasta Vilijonkka. Kertojan havainto on hyvin tosi: Tieto omasta katoavaisuudesta ei saa ihmistä muuttumaan toiseksi, vaikka hän näin toivoisikin. Ei ole mahdollista aloittaa elämää niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Afrikassa olisin sama ihminen kuin Suomessa paitsi, että minulla olisi käsissäni rakkoja ja koko ajan kuuma. 

Noora Korppi esittää videollaan sen yllättävän vaihtoehdon, ettei vaikeasta pelon tunteesta tarvitsisikaan pyrkiä pääsemään eroon. Tunnetta voi hänen mukaansa tarkastella rauhallisesti, ja tieto siitä, että saa tuntea juuri kuten tuntee, vaikuttaa Korpista helpottavalta. Minusta videobloggaaja yrittää sanoa, että tunteen kohtaaminen ei ole tunteen voittamista. Pikemminkin tunnetta pitäisi pysähtyä rauhassa kuuntelemaan.

Tove Janssonin romaanissa Vilijonkka joutuu yhtäkkiä kuuntelemaan itseään todella. Hän selviää pahimmasta - hän ei tipukaan katolta. Pelko kuitenkin herättää hänet odottamattomalla tavalla hetkeen: vanhat kattolamput näyttävät uusilta, ja jo pelkkä näkemisen tapahtuma on Vilijonkasta ihmeellinen. Vilijonkka on selvästi hyvin läsnä hetkessä, tietoisena ympäröivästä, eikä hän tavalliseen tapaansa siirrä tunteitaan sivuun tekemisen alle. Juuri tällaista tietoista läsnäoloa Noora Korppi mielestäni peräänkuuluttaa videollaan, vaikka hän ei asiaa aivan suoraan muotoilekaan.

Tietoinen läsnäolo saa Vilijonkan huomaamaan todelliset tarpeensa: hän haluaa nähdä tuttaviaan, tarkalleen ottaen muumiperheen, ja eristyneisyyden aika saisi hetkeksi väistyä. Oman itsen aito kuunteleminen johtaa siis aitoihin oivalluksiin omista tarpeista. Sekä Tove Janssonin kertojan että Noora Korpin sanoma on lopulta sama: kuolemanpelon kaltaisesta voimakkaasta tunnekokemuksesta voi lopulta seurata uusia oivalluksia elämästä, kun tätä tunnetta ei pakota sivuun eikä kiellä itseltään omana itsenään olemista. 

Ravintolahetkeni jälkeen ajatus kuoleman mahdollisuudesta on pulpahtanut mieleeni usein. Enää ajatus ei aiheuta kylmäävää pelon tunnetta - vain hieman epävarman olon. Elämän jokainen hetki tuntuu merkitykselliseltä ja painavalta kuoleman ajatusta vasten. Pihakoivut huojuvat hiljaa kuin lempeässä sadussa. Kahvi maistuu vahvalle ja tuntuu suloisen lämpimänä kurkussa. Mitä minä tänään oikeasti haluaisin tehdä? Tarvitseeko minun tietää sitä vielä?

Merkit: 5317