2017-09-30

Slow down, idiot - mietelmiä taiteen hitaudesta

Ostin puolisen vuotta sitten Radioheadin OK Computer -levyn niin sanotuksi mukavaksi autoilumusiikiksi, sillä ajan työn puolesta paljon autolla. Levy kuulosti tylsältä, jopa aneemiselta. Kuuntelin uudestaan, ja tuomio säilyi samana. Kuuntelin kolmannen kerran ja havaitsin eräissä biiseissä joitain ihan kiinnostavia juttuja, mutta minun oli edelleen vaikeaa ymmärtää, miksi eräät kriitikot suitsuttivat levyä yhtenä 1990 -luvun parhaista. Minusta 1990-luvun orkestereista Nirvana oli paras - ja sillä selvä.
   Päätin selvittää OK Computer -levyn arvoituksen. Jotakinhan siinä oli oltava. Ensimmäinen ongelma oli se, etten ymmärtänyt, mistä levyllä laulettiin, joten suomensin kappaleet nettisanakirjan avulla. Lyriikat olivat kiinnostavia - paikoin jopa erittäin hyviä. Mukavan monitulkintaisia, poliittisesti osuvia, herkkiä ja pelottavia. Löysin itseni jälleen kuuntelemasta levyä. Huomasin yhtäkkiä, että olin kuunnellut koko illan OK Computer - levyä. Huomasin kuuntelevani sitä seuraavana päivänä autossa. Mitä enemmän kuuntelin, sitä enemmän minun oli kuunneltava. Ei, levy ei ollut helppo. Biisit ovat rakenteellisesti monimutkaisia, ja julkaisu vaikuttaa kokonaisuudelta, joka on kuunneltava putkeen, sillä edellinen biiisi voi olla seuraavan johdantoa. Tietenkin tämän kaiken -  myönnettäköön, ennalta-arvattava -  lopputulema oli se, että tajusin pitäväni käsissäni hengästyttävän hyvää rock-levyä. Toinen lopputulos oli se, että en enää pystynyt kuuntelemaan lempiorkesteriani Nirvanaa, koska se oli yhtäkkiä minusta aika tavanomainen, tylsä ja jopa - pyöri vain haudassasi Cobain - naiivi. 
  Olen opettaja, joten tietysti tässäkin kertomuksessa pitää olla opetus. Kysyn, mihin meillä on niin kiire. Miksi meillä ei ole aikaa taiteelle? Miksi meillä ei ole aikaa toiminnalle, joka “on kuin kirves mielemme jäätyneelle pinnalle”, Kafkaa lainatakseni? Miksi uudelleen ja uudelleen lukiolainen - viisas, vahvasti yleissivistynyt lukiolainen - valitsee äidinkielen kurssin romaanin sivumäärän perusteella? Mihin tällä ihmisellä on niin kiire, ettei hän ennätä lukea? Oikeasti. Miksi kirjallisuusessee harsitaan aina kokoon leikkaa-liimaa-arkastele-tekniikalla (kyllä netistä materiaalia löytyy!), ja tärkein lähde on teoksen takakansi?
   Paras taide vaatii aikaa. “Idiot, slow down”, OK Computer -levyn sanoja lainatakseni. Ilman hyvää taidetta tämä maailma olisi niin tylsä paikka, että minua karmii, kuinka joku pystyy sellaisessa elämään.
   Toinenkin esimerkki syventymisen autuudesta on annettava. Yanagihara: Pieni elämä (2017), vajaa tuhat sivua. Ope rakastaa kaikenlaista ihmismielen näljää, joten lainasin kirjan oitis, kun kuulin sen kertovan seksuaalisesta hyväksikäytöstä. En laskenut monta tuntia vietin romaanin parissa, mutta ennalleni en tullut. Miten joku voi kirjoittaa inhimillisyyden kaikista rumimmista puolista tavalla, joka on loputtoman toiveikas? Sama se, vaikka päähenkilö ja hänen elämänsä ovat epäuskottavia. Sama se, vaikka kirjassa on ehkä vähän liikaa yhdentekeviä sivuhenkilöitä ja kaikenlaista sälää. Jokin minussa liikahti: aina kun ajattelen romaania, päädyn monimutkaiseen pohdintaan ihmisen identiteetistä, ja tuon pohdinnan pohjaväri on poikkeuksetta kirkas. Onneksi päätin, että minulla on kirjalle aikaa. Onneksi ostin kirjan itselleni, sillä nyt voin lukea sen heti putkeen uudelleen.

Minja - 06:58:37 | Lisää kommentti