Kuvan lähde
Runouden analyysi
Vastaus 1
Tarkasteltavan vastaustekstin tehtävänanto: Analysoi Saarijärven Paavon henkilökuvaa. Vastauksen sopiva pituus on noin 2000 merkkiä. Vastauksen maksimipistemäärä on 12 pistettä. (Lukutaidon ylioppilaskoe, kevät 2019)
J.L. Runebergin runo “Saarijärven Paavo” edustaa 1800 -luvun kansallisromanttista kirjallisuutta. Kansallisromanttisen suuntauksen keskeisenä tavoitteena oli rakentaa suomalaista identiteettiä, nostaa esille kansakunnan oletettu erityislaatuisuus, ja tämä pyrkimys näkyy hyvin Saarijärven Paavo -runossa. Runossa esiintyvä Paavo on eräänlainen ideaalisuomalainen, johon pyritään liittämään 1800 -luvun kulttuurisessa maisemassa myönteisenä nähtyjä piirteitä, kuten käytännöllinen neuvokkuus, ahkeruus, uskonnollisuus sekä siihen liittyvä idealismi ja heikommassa asemassa olevien tukeminen.
Saarijärven Paavon erinomainen työteliäisyys ja tietty uskonnollinen idealismi tuodaan esille läpi runon. Ensimmäisessä säkeistössä puhuja toteaa suoraan, että Paavo “perkas, hoiti ahkerasti maataan”. Paavon sadon hävittävät kuitenkin usein erilaiset luonnonilmiöt: esimerkiksi runon toisessa säkeistössä raekuuron kuvaillaan vievän puolet sadosta, ja syksyn koittaessa jäljellä olevan sadon tuhoaa halla. Toiston avulla runossa tuodaan esille Paavon arvomaailman ydin vaikeassa tilanteessa. Paavo toteaa runossa kahdesti: “Koettelee mutt’ ei hylkää herra”. Säettä seuraavissa kahdessa säkeessä tuodaan esille, että Paavo päättää jatkaa työntekoa entistä ahkerammin - hänellä on vahva luterilainen työmoraali. Lisäksi runon lopussa Paavo pyrkii rakastamaan lähimmäisiään kristinuskon perusperiaatteiden mukaisesti: “Pane leipään puolet petäjäistä,/ veihän naapurimme touon halla”. Paavo on onnistunut kasvattamaan viljasadon, mutta päättää elää edelleen puutteessa, sillä sadosta on riitettävä jaettavaksi myös muille.
Paavo on henkilöhahmona aikakautensa tuote. Hän jakaa 1800 -luvun suomalaisen avoimen kristillisen arvomaailman, ja häneen liitetään sisukkuus, joka on usein haluttu liittää nimenomaan suomalaisen identiteetin osaksi. Lisäksi hän taistelee 1800 -luvun viljelijän arkeen kuuluvien tavanomaisten vaikeuksien kanssa mutta on ideaalisuomalaisen tavoin ilmeisen neuvokas: puhuja mainitsee Paavon esimerkiksi taitavan viljelyn perustoiminnot kylvämisen, kyntämisen ja ojittamisen.
Paavoon liitetyt ominaisuudet eivät nykylukijan silmin ole kuitenkaan pelkästään myönteisiä. Paavo on feministisessä tulkintayhteydessä epäilyttävä hahmo: hän jättää runossa vaimon neuvot toistuvasti syrjään, aivan kuin vaimon hahmo olisi automaattisesti ohitettavissa. Niinikään Paavon luontosuhde on 1800 -luvun viljelijälle tyypillinen: luonto on ensisijaisesti vastus, joka tulee kesyttää.
Merkit: 2210
Tehtävä:
a) Tarkastele, kuinka kirjoittaja kontekstualisoi runoa. Millaisia konteksteja kirjoittaja nostaa esille?
b) Arvioikaa yhdessä vastauksen onnistuneisuutta. Miten vakuuttavia tulkinnat ovat? Onko runoa käsitelty riittävän perusteellisesti.
Vastaus 2
Analysoi ja tulkitse Sylvia Plathin runoa “Lampaita sumussa” (1965). Vastauksen suosituspituus on 4500 merkkiä ja maksimipistemäärä 30 pistettä.
LAMPAITA SUMUSSA
Kukkulat pakenevat valkeuteen.
Ihmiset tai tähdet
katsovat minuun säälien, olen heille pettymys.
Juna jättää hengityksen vanan.
Oi hidas
hevonen ruosteenkarvainen,
kaviot, kivuliaat kellot -
pitkin aamua
aamu on mustennut
hyljätty kukka.
Luuni ovat liikkumatta, etäiset
niityt sulattavat sydämeni.
Ne uhkaavat
päästää minut menemään taivaaseen
tähdettömään, isättömään, tummaan veteen.
Sylvia Plath (1965)
Sylvia Plathin runo "Lampaita sumussa" on hyvin monitulkintainen, eikä lukija voi tehdä siitä yhtä oikeaa tulkintaa. Tulen tässä lukutaitovastauksessa analysoimaan runon metaforia ja siirryn metaforien käsittelyn kautta teemojen käsittelyyn. Runo on luonteeltaan sellainen, että se avautuu vasta useamman lukukerran jälkeen, ja ensimmäisellä lukukerralla sisältö jäi ainakin minulle hämäräksi.
Runon ensimmäinen metafora on jo sen nimessä "Lampaita sumussa". Metaforalla voisi viitata ihmisiin, jotka ovat eksyksissä: kuin lampaat sumussa he eivät löydä tietä kotiin ja rakkaidensa luokse vaan ovat tuomittuja ikuiseen yksinäisyyteen. Sylvia Plath kirjoitti runon vai joitakin viikkoja ennen kuin teki itsemurhan, joten luultavasti hän kuvaa juuri sitä kokemusta, kun elämässä ei enää näe, mihin suuntaan lähtisi ja lisäksi ihmiset ovat häneen pettyneitä, kuten runon kahdesta seuraavasta säkeestä käy ilmi. Plath ei ollut ehkä onnistunut runoilijana niin hyvin kuin toivoi tai sitten häntä painoivat parisuhteen pettymykset.
Runossa puhutaan kavioista, jotka ovat kuin kivuliaat kellot. Tämä luo lukijan eteen mielikuvan hevosesta, joka saattaa olla sairas, koska sen kavioihin sattuu jokaisella askeleella.
Runossa aamua verrataan "mustenneeseen, hyljättyyn kukkaan", ja tästä vertauksesta käy hyvin ilmi puhuja epätoivo. Lisäksi puhujan luut ovat liikkumatta, joten luultavasti puhuja on paikallaan. Voi jopa olla, että puhuja on kuollut, koska hänestä ovat jäljellä enää pelkät luut. Tähän viittaa myös runon loppu, jossa puhuja tuntuu olevan matkalla taivaaseen.
Runosta käyvät hyvin selville sen teemat. Keskeisiä teemoja ovat esimerkiksi masennus, kuolema ja pettymyksen tuottaminen.
Merkit: 1468
a) Käykää läpi kappale kerrallaan, millaisia virheitä kirjoittaja tekee runoanalyysissaa.
b) Arvioikaa kirjoittajan kykyä käyttää runoanalyysiin sopivia käsitteitä.
c) Miten kirjoittaja voisi laajentaa vastaustaan?
d) Pisteyttäkää vastaus ja perustelkaa antamanne pistemäärä.
Vastaus 3
Sylvia Plathin runo “Lampaita sumussa” käsittelee keskeisinä teemoinaan epätoivoa, päämäärättömyyttä ja kuolemaa. Runossa tulkinnan kannalta olennaisiksi elementeiksi kohoavat ennen muuta metaforat, joita runossa on käytetty runsaasti.
Runo on luonteeltaan keskeislyriikkaa, jossa puhuja on suunnannut huomionsa tarkasti omien tunteidensa tarkasteluun. Yhdeksi keskeiseksi tunteeksi kohoaa pettymys omaan itseen: “Ihmiset - - / katsovat minuun säälien, olen heille pettymys.” Puhuja tuntuu alistuvan tämän pettyneen katseen alle ja toteaa personifikaatiota hyödyntäen, että myös tähdet voivat luoda häneen säälivän katseen. Länsimaisessa kulttuurissa tähdistä puhutaan yleensä kohtalon yhteydessä, ja näin ollen runon puhuja voikin tarkoittaa, että pettymyksen tuottaminen on hänen kohtalonsa, ennalta tähtien määräämä asemansa maailmassa. Puhuja jättää kuitenkin avoimeksi, millainen hänen epätoivoinen tilanteensa tarkalleen on: se voi olla lähtöisin arkisemmin “ihmisistä” tai kohtalokkaammin “tähdistä”.
Runoa kannattelee vastakkainasettelu mustan ja valkean värin välillä. “Lampaat sumussa”, “valkeuteen” pakenevat kukkulat ja junan jättämä “hengityksen vana”, joka voi viitata kuvana kulkevasta junasta nousevaan savuun, ovat kaikki vaaleita. Aamu taas on “mustennut” ja puhuja pelkää joutuvansa “tummaan veteen”.
Vaaleat elementit kytkeytyvät runossa johonkin kaivattuun, joka ei ole kuitenkaan välttämättä näkyvissä. Runon ensimmäisessä säkeessä “kukkulat pakenevat valkeuteen”, joten puhujan näköpiiri kaventuu. Valkeus, jonka voi tulkita esimerkiksi sumuksi, estää minää näkemästä kauas, siis esimerkiksi arvioimasta elämäntilannettaan laajemmin.
Valkea väri tulee motiivina ehkä selkeimmin esille runon nimessä “Lampaita sumussa”. Lammas sumussa voisi metaforana tarkoittaa elämää ja eloisuutta, joka on kyllä olemassa mutta minän näkymättömissä. Niinikään junan “hengityksen vana”, lampaiden tavoin vaalea, kytkeytyy nimenomaan elossa olemiseen, mutta tämän elämän puhuja voi huomata ja nähdä.
Lammas on länsimaisessa kulttuurissa tuttu symboli kristillisessä tulkintakontekstissa. Ihmisten on verrattu olevan lampaita, jotka Jumala johdattaa kotiin turvaan. Runon lampaat ovat kuitenkin keskellä sumua: ehkä niitä ei voi nähdä eikä niille ole luvassa johdatusta. Näin lampaat sumussa viittaavat metaforana myös johdatuksen, pelastuksen ja päämäärän katoamiseen.
Runon tummat elementit yhdistyvät kuolemaan ja johonkin ei -toivottuun. Metaforiset säkeet “aamu on mustennun // hyljätty kukka” kuvastavat minän epätoivoa. Yleensä länsimaisessa kulttuurissa aamu mielletään jonkin uuden aluksi, mutta nyt aamu on jo valmiiksi “mustennut” ja “hyljätty kukka”, jotakin, mikä ei synnytä mitään uutta. Ensimmäisessä säkeessä minä pohtii, onko hän ihmisille pettymys, ja samankaltainen hylätyksitulemisen kokemus toistuu aamun luonnehdinnassa: kukka on “hyljätty”.
Runon viimeisissä säkeissä tummuus yhdistyy taas suoraan kuolemaan. Puhuja pelkää joutuvansa “taivaaseen” ja “tähdettömään, isättömään, tummaan veteen”. Taivas on helppo kristillisessä tulkintakontekstissa kohottaa kuoleman jälkeisen elämän symboliksi, mutta tämä kuoleman jälkeinen ei ole mitään myönteistä. “Tummasta vedestä”, joka voisi metaforana viitata psyykkiseen äärimmäiseen tuskatilaan tai vaihtoehtoisesti suoraan fyysiseen kuolemaan, ei löydy “isää” eikä “tähtiä”. “Isä” ja “tähdet” voidaan molemmat nähdä metaforina jollekin myönteiselle, joka esimerkiksi ohjaa oikeaan suuntaan ja tuo turvaa. Kristillisessä tulkintakontekstissa “isä” yhdistyy myös Jumalaan. Puhuja näkee siis olevansa vaarassa luisua ainakin jonkinlaiseen syvään toivottomuuden tilaan.
Näyttää, että tämän toivottomuuden uhkaavat nostaa esille “etäiset niityt”. Myös runon alussa minä yritti katsoa etäälle, kohtia sumun peittämiä kukkuloita. Ehkä etäälle jäävät kukkulat ja niityt voisivat olla metafora elämälle tai myönteisille asioille, joita puhuja ei kykene näkemään, mutta joiden hän tietää olevan olemassa. Tämän tiedostetun hyvän etäisyys “sulattaa” puhujan “sydämen”. Sydän liitetään länsimaisessa kulttuurissa voimakkaisiin tunteisiin, ja voidaankin ajatella, että nimenomaan tieto paremmasta ja sen saavuttamattomuudesta saa puhujan vaipumaan epätoivoon.
Vaikka kuolema tuntuu runossa olevan uhkaavasti läsnä, puhuja yrittää selvästi myös jatkaa elämää. Hengittävä juna voisi olla minuuden metafora, ja näin ollen runon puhuja kiitää junan tavoin eteenpäin. Niinikään eteenpäin menemiseen viittaa “ruosteenkarvainen hevonen”, jonka kaviot soivat pitkin aamua kuin “kivuliaat kellot”. Minä kääntyy puhuttelemaan hevosta suoraan: Oi hidas/ hevonen ruosteenkarvainen. Yhden tulkinnan mukaan puhuja puhuttelee itseään, toteaa oman hitaan ja kivuliaan etenemisensä.
Kokonaisuudessaan Sylvia Plathin runo on kuvaus ihmisestä, joka kokee joutuneensa elämässä umpikujaan. Eteenpäin jatkaminen on vaikeaa, mutta maailmassa on olemassa vielä jotakin myönteistä ja tavoittelemisen arvoista. Tämä myönteinen on kuitenkin saavuttamattomissa, ja tunne kyvyttömyydestä saa runon puhuja pelkäämään sisäistä tai ulkoista kuolemaa.
Merkit: 4420
1. Miten uskottavana pidät tekstin tulkintaa runosta?
2. Etsi tekstistä kolme kohtaa, joissa kirjoittaja kytkee yksittäiset havaintonsa listaamiinsa tekstin teemoihin.
3. Etsi tekstistä kohdat, joissa kirjoittaja hyödyntää kontekstuaalista tietoa.
4. Millaisia runouden elementtejä kirjoittaja jättää analyysinsa ulkopuolelle? Pidätkö ratkaisua onnistuneena?
Vastaus 4
Aineistona on Apulannan laulun sanoitus "Jumala", jonka löydät esimerkiksi täältä. Sanoitus on julkaistu albumilla "Hiekka" vuonna 2002.
Apulanta -yhtyeen sanoituksen Jumala ydinteema on mielekkyyden etsiminen ihmiselämään. Runon puhuja kysyy kertosäkeessä toistuvasti, missä "Jumala" ja "taivas" ovat, ja tästä kysymyksestä muodostuu koko runoa kannatteleva motiivi. Kristillisessä tulkintakontekstissa puhujan voi ajatella kaipaavaan maailmaan kristinuskon Jumalaa ja taivasta, joka kristinuskossa näyttäytyy eräänlaisena ihmiselämän suurena päämääränä, jonka tavoittamisen jälkeen ihmisellä ei enää ole mitään hätää. Toisaalta on myös paljon mahdollista, että runo ei ole sävyltään kristillinen, vaikka se onkin julkaistu tapakristillisyyttä vaalivassa kulttuurissa. Apulanta -yhtyeen sanoituksissa hyödynnetään useinkin kristinuskosta kumpuavaa sanastoa varsin maallisissa yhteyksissä, joten tässäkin tapauksessa puhuja voi viitata Jumalalla ja taivaalla esimerkiksi johonkin määrittymättömään, mielekkyyttä luovaan voimaan.
Runossa annetaan ymmärtää, että "Jumala" ja "taivas" ovat vaikeasti saavutettavissa. Tekstissä mainitaan, että "laumat polkee paikallaan", ja tämä on metaforisesti tulkittava ilmaus, jossa puhuja antaa ymmärtää ihmiskunnan olevan kuin suuri eläinlauma, joka ei tiedä, minne on matkalla.
Ihmiskunnalla on paljon esteitä, jotka vaikeuttavat mielekkyyden havaitsemista. Runon alussa mainitaan "kultaiset hunnut", jotka peittävät puhujan ja muut ihmiset sisälleen. Metaforana "kultaiset hunnut" on hyvin monitulkintainen eikä sen merkitystä voi lyödä erityisen tarkasti lukkoon. Kyse on jostain kultaisesti eli arvokkaasta ja yleensä tavoitellusta, joka estää ihmistä näkemästä elämän perimmäistä tarkoitusta. Kultaiset hunnut voivat näin ollen viitata esimerkiksi varakkuuteen, maineeseen ja kunniaan - lopullinen merkitys jää avoimeksi.
Runossa ihmisen kontaktin "Jumalaan" ja "taivaaseen" estävät myös vangitseva "likainen kauneus" ja "riivaajat", jotka ohjaavat ihmistä päin yllättäen suloisina näyttäytyviä esteitä. Jälleen "kauneuden", "riivaajien" ja "suloisimpien esteiden" merkitys jää avoimeksi - kyse on vain jostakin maallisesta, yleisesti tavoitellusta.
Runon puhuja epäilee, että ihmiskunta olisi itse syyllinen "taivaan" ja "Jumalan" katoamiseen. Puhuja pohtii: "Pimeät tunnit näyttää / totuuden hetket pidempään / itsekö me itsemme näin kirottiin?" Metaforalla "pimeät tunnit" voidaan viitata esimerkiksi elämän vaikeimpiin hetkiin, joissa ihmisenä olemisen viheliäisyys tiivistyy.
Runossa keskeiseksi motiiviksi kohoaa "makein viini", joka mainitaan sekä runon alussa että lopussa. On huomionarvoista, että runon puhuja pohtii runon alussa, voisiko "makeimman viinin" nauttiminen johtaa siihen, että ihminen löytäisi "unten alta kadonneen tien". Metaforana "unten alle kadonneella tiellä" voidaan viitata harhakuvitelmien taakse jääneeseen mielekkyyteen, jolla on yhteys "Jumalaan" ja "taivaaseen".
Runon viimeisessä säkeistössä puhuja on sanomastaan jo varma: "Kun makeimman viinin antaa / meidät taas juovuttaa / niin me löydämme kadonneen tien." Pääsy mielekkyytteen on siis mahdollinen, mutta reitti ei ole selkeä: kaikki riippuu siitä, miten "makein viini" metaforana tulkitaan. Yksi mahdollisuus on nähdä "makein viini" rakkauden metaforana. Runon sanoma olisi näin 2000 -luvun länsimaisessa kulttuurissa varsin tuttu: rakastamalla ihminen voi löytää elämäänsä mielekkyyden ja tasapainon.