Kuvan lähde: Unsplash

Kirjoitetaan laaja vastine mielipidekirjoitukselle

1. Avatkaa ensin yhdessä yksi mielipidekirjoitus ja tarkastelkaa sen konteksteja, teesiä, tavoitteita ja keskeisiä argumentaatiokeinoja. 

2. Pohdi, mitä mieltä olet mielipidekirjoituksesta ja muotoile oma teesi eli pääväite yhdellä selkeällä virkkeellä.

3. Pohdi vähintään kaksi kohtaa, joista olet mielipidekirjoituksessa samaa mieltä tai eri mieltä. Merkitse kohdat ylös ja suunnittele, kuinka tulet käyttämään niitä omassa vastineessasi.

4. Keksi vähintään 3-5 hyvää perustelua väitteesi tueksi. Mikäli haluat haastetta, katso myös, että perustelusi ovat monipuolisia: vetoa tunteisiin, järkeen ja arvoihin.

5. Tarjoa tekstissäsi ratkaisu tai ratkaisuja esittelemääsi ongelmaan.

6. Kirjoita vähintään 2500-3000 merkkiä pitkä mielipidekirjoitus, joka arvioidaan asteikolla 4-10.  Tarkoitus on harjoitella argumentaation lisäksi myös viittaustekniikkaa.

• Tee tekstisi ensimmäisessä virkkeessä oikeaoppinen aineiston esittelyviittaus, josta näkyvät aineiston nimi, kirjoittaja, julkaisupaikka, julkaisuaika, tekstilaji ja aihe. Noudata esittelyviittauksessa seuraavaa mallia:

Tutkija Helinä Koivisto ottaa mielipidekirjoituksessaan Digitaalisuus tappaa vuorovaikutuksen (22.8.2023, Helsingin Sanomat) kantaa koulujen digiloikkaan ja tuo pääväitteenään esille, että digitaalistumisen myötä opiskelijat eivät enää keskustele toistensa kanssa kuten aiemmin.

• Viittaa vastineesi pohjalla toimivaan aineistoon vielä vähintään kahdesti, mutta käytä jatkoviittauksissa kevyempää viittaustapaa. Mainitse aineiston tekijän nimi ja tekstilaji: Helinä Koivisto väittää mielipidekirjoituksessaan, että... Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että...

7. Otsikoi vastineesi siten, että mielipiteesi tulee otsikosta hyvin ilmi.

Esimerkkiteksti avuksesi

Vastineeseen on merkitty sinisellä värillä kaikki kohdat, joissa kirjoittaja viittaa aineistoon. Saat opettajalta monisteena tekstin, jonka pohjalta vastine on kirjoitettu. 

Lapsen luurangot ja merituulen humina sopivat yhtälailla nuoren taidevalikoimaan

Lääkäri Minna Joki-Erkkilä esittää mielipidekirjoituksessaan Kauhukirjallisuuden lukeminen ei ole hyväksi peruskoululaiselle (Helsingin Sanomat, 20.10.2021), että kauhukirjallisuutta ei pitäisi luettaa peruskoulussa eikä kauhukirjallisuus ole hyväksi kenellekään. En olisi aivan näin jyrkällä kannalla, vaikka kauhukirjallisuuden lukemiseen ja kauhuelokuvien katsomiseen ongelmia voi liittyäkin: moni nuori opiskelija on aivan kuten Joki-Erkkilä mainitsee vielä kovin herkkä, ja rankka, veriroiskeinen tapporomaani voi olla liikaa tai se ei vain yksinkertaisesti kiinnosta. Kauhukirjallisuudella ja muulla raskaita teemoja käsittelevällä kirjallisuudella on kuitenkin monesta hyvästä syystä paikkansa myös nuorten lukulistoilla. 

=> Kirjoittaja esittelee heti ensimmäisessä virkkeessä aineiston ja sen pääteesin. Tämän jälkeen hän tuo esille oman teesinsä. Kirjoittaja tekee kappaleessa myös myönnytyksen vastapuolen argumentaation pohjalta, mutta myönnytysten tekeminen ei ole pakollista.

Aluksi on syytä oikeista pari sangen häiritsevää asiavirhettä Joki-Erkkilän kirjoituksesta. Joki-Erkkilä kertoo, että kauhuelokuvien ikäraja on 18 vuotta ja antaa rivien välissä ymmärtää, että ehkäpä kirjoillakin pitäisi olla ikäraja. Käytännössä 18 vuoden ikärajaan yltää suhteellisen harva kauhuelokuva: ikäraja on 16 vuotta ja elokuvaa saa katsoa nuorempikin aikuisen seurassa. Aikuinen tuo turvaa ja hänen kanssaan voi keskustella tunteita nostattavista sisällöstä. Myöskään kirjallisuuden kohdalla opiskelijaa ei tarvitse jättää raskaan sisällön kanssa yksin vaan siitä voidaan puhua esimerkiksi luokassa ja omia tuntemuksia voi purkaa vaikkapa kirjoittamalla.

Joki-Erkkilä mainitsee lisäksi, että moni on saanut kauhukirjallisuudesta ja kauhuelokuvista “vuosikymmeniä kestävän, elämää rajoittavan pelon”. Tieto erilaisten elämää rajoittavien pelkojen syntymekanismeista ei ainakaan suoraviivaisesti tue Joki-Erkkilän väitteitä. Psykiatrian erikoislääkäri Matti Huttunen kirjoittaa artikkelissa Määräkohteinen pelko (Duodecim -sivusto, 30.11.2018), että  lapsuuden pelot häviävät usein iän karttuessa. Lisäksi Huttusen artikkelissa mainitaan aikuisikään jatkuvien, elämää häiritsevien pelkojen taustaksi asioita, jotka ovat hyvin vakavia: esimerkiksi läheisen kuolema, onnettomuuteen joutuminen tai väkivallan kohteeksi joutuminen lisäävät pelkoja. Nähdäkseni mielenterveyden kehityksen kannalta zombihyökkäyksestä lukeminen on aivan eri asia kuin läheisen menettäminen, ja näiden rinnastaminen – edes rivien välissä – voi tuntua jopa loukkaavalta.

Mielipidetekstissä Joki-Erkkilä toteaa yksioikoisesti, että kauhu ei ole kenellekään hyväksi. On kuitenkin olemassa tutkimuksellistakin näyttöä siitä, että ihmiset voivat aivan aidosti nauttia kauhusta. Virpi Ekholmin artikkelissa Aivotutkimus paljastaa, miksi kauhuelokuvat kiehtovat meitä (Hyvä Terveys, 29.10.2021) kerrotaan, että esimerkiksi kauhuelokuvan katsojan aivoissa erittyy hyvää oloa luovia opioideja. Kohdeyleisölle kauhu voi siis olla hyväksi, neurologisellakin tasolla.

Joki-Erkkilä perää, miksi kauhua ylipäätään luetaan. Kauhukirjallisuuden lukeminen voi joidenkin nuorien kohdalla olla aidosti hyödyllistä. Joki-Erkkilä on huolissaan erityisesti pahoinvoivista nuorista, joilla on traumataustaa ja pelkoja jo valmiiksi. Koen, että nuori voi kirvesmurhista ja hautausmaista lukiessaan käsitellä itseasiassa samalla omia pelkojaan, pohtia syvälliselläkin tavalla pelon luonnetta. Kauhukirjallisuus tarjoaa tilan, jossa oman pelon kohtaaminen on paradoksaalisesti turvallista: mikäli romaani on liikaa, sen voi aina jättää kesken heti alkuunsa. Lisäksi kauhuromaaneilla – varsinkin nuorille suunnatuilla – on monesti  elämänmyönteinen sanoma, johon lukija voi samastua: sankari kohtaa ihmisten sieluja näivettävän noidan, mutta hän selviytyy ja jatkaa eteenpäin sielu rohkeutta roihuten.

Olen itse oppilaana seurannut koko peruskouluvuosien ja vielä lukionkin ajan opiskelutovereideni kirjavalintoja. Olen huomannut, että osa opiskelijoista suorastaan rakastaa vaikeita aiheita ja raakoja tapahtumia. Toiset taas systemaattisesti välttelevät niitä. Monesti opiskelija haluaa lukea vaikeista aiheista silloin, kun ne koskettavat tai kiinnostavat – tai opiskelijalla on esimerkiksi Joki-Erkkilän mainitsemaa traumataustaa, jota hän haluaa työstää. Parhaalla ystävälläni  oli vaihe, jolloin hän luki läjäpäin alkoholin ja huumeiden käyttöä käsittelevää kirjallisuutta, joka minusta vaikutti parin näytteen perusteella paljon pelottavammalta ja traumatisoivammalta kuin mikään usvaisen hautausmaan kummituskuvaus. Ystäväni isä oli, ja on yhä, alkoholisti ja ystäväni kertoi, että kirjoja lukemalla hänestä tuntui, ettei hän ollut vaikean ongelman kanssa yksin. Hän ei mielellään puhu perheensä tilanteesta, mutta ainakaan hänelle – kuten Joki-Erkkilä näkee – taide ei ole elinikäisten traumojen aiheuttaja, vaan tuskan, pelon, suoranaisen kauhunkin, kohtaamisen väline. Uskaltaisin väittää, että moni muukin nuori voi purkaa traumojaan kirjallisuuden ja muun taiteen avulla.

Joki-Erkkilä ottaa puheeksi arvot, joita yhteiskuntamme pitäisi tarjota nuorille ja mainitsee esimerkiksi, että nuoret tarvitsevat turvallisuutta, iloa, hyvyyttä ja rauhaa. En voisi olla enempää samaa mieltä. Kauhukirjallisuus ja muu raska kirjallisuus ei uhkaa näiden arvojen toteutumista, kun nuorta ei pakoteta lukemaan häntä ahdistavaa teosta. Itse lisäisin arvolistaan, että nuoret tarvitsevat aikuisilta ja yhteiskunnalta myös mahdollisimman objektiivista tietoa, väyliä purkaa tunteitaan ja kykyä havainnoida erilaisuutta: nuoret eivät ole yhtenäinen massa, jolla on yhtenäiset tarpeet. Toinen haluaa  lapsen luurankoja, toinen voi kaivata humoristisia kömmähdyksiä ensirakkauden kanssa ja yksi viehättyy merituulen huminasta autiolla saarella.